sunnuntai 17. maaliskuuta 2024

Viola Wallenius: Koti Keniassa

 

Viola Wallenius: Koti Keniassa

Otava 2021

222 s. 





Viola Wallenius on poikkeuksellinen avustustyöntekijä. Hän lähti maailmalle jo nuorena, ja hämmästyttävän pian perusti kenialaisten ystäviensä kanssa oman avustusjärjestön Home Street Homen Keniaan. Rohkeaa ja päättäväistä! Järjestön pyörittäminen ei ole helppoa, sillä pienen toimijan rahoitus on pieni, ja väistämättä on tehtävä valintoja siitä keitä voi auttaa. Tuntuu että ein sanominen on ehkä raskain puoli Walleniuksen työstä. Jos on kaksikymmentä hyväksikäytettyä tyttöä, miten valita ne muutama keitä on varaa auttaa? Järjestön onkin ollut pakko keskittyä tietylle maantieteelliselle alueelle ja tiettyihin teemoihin. 

Kirja osoittaa varsin karulla tavalla, miten monenlaisia ongelmia Keniassa on. Tarjolla on kaikkea mahdollista hallinnon korruptiosta köyhyyden aiheuttamaan ihmiskauppaan. Myös hyvät asiat saattavat aiheuttaa hankaluuksia; kun rakennetaan uusi koulu, sinne haluavat oppilaat myös muista kouluista jolloin se on auttamatta liian pieni. Suuri järkytys minulle oli myös tilanne, jossa suuren avustusjärjestön johtaja oli mukana matkalla, mutta häntä kiinnosti vain selfieiden ottaminen eikä hän  matkan jälkeen ollut enää lainkaan kiinnostunut kohteesta. Miten vastenmielistä! Onneksi vastapainona on Walleniuksen ja hänen tiiminsä onnistumisia. Monet pienet ilon hetket tuovat toivoa isojen synkkien asioiden sekaan. 

Edwardin siskosta oli tullut meidän puuronkeittäjämme, ja keitimme joka aamu yhdessä aamupuuroa esikoululaisille. Aamu alkoi vedenhaulla kaivolta ja nuotion sytyttämisellä. Suureen patakattilaan mahtui 50 litraa puuroa, joka jaettiin tasan parille sadalle eskarilaiselle. Puurohetket olivat mieltä lämmittäviä, kun lapset juoksivat ensimmäisen oppitunnin jälkeen jonoon ja odottivat malttamattomina omaa annostaan. 

Puurojakelu oli uuden järjestömme ensimmäinen projekti. Tavoitteenamme oli aamupuuroa tarjoamalla auttaa nälästä kärsiviä perheitä ja huolehtia, että lapset saisivat vähintään yhden lämpimän aterian päivässä. Ajan mittaan huomasimme, kuinka valtava merkitys puuroaterioilla oli koulunkäynnin kannalta. Esikoulun oppilasmäärät lähtivät nousuun, ja lasten keskittymiskyky ja jaksaminen paranivat huomattavasti.

(...)

Puurohankkeessa törmäsimme pian uuteen haasteeseen. Koska koululla ei ollut lainkaan makeanvedenpistettä tai kaivoa, Makongenin peruskoulun ja esikoulun lapset joutuivat juomaan suolaisen porakaivon vettä. Ajatus pitkistä koulupäivistä pelkän suolaveden voimin sai minut voimaan pahoin. Makean veden puute aiheutti myös sen, että puuronkeittoon tarvittava makea vesi piti kantaa kilometrin päästä kaivolta. 

Salim ehdotti, että toteuttaisimme yhdessä paikallisten nuorten ja koulun oppilaiden vanhempien kanssa puhtaanveden projektin. Vetäisimme puhtaan veden putkien avulla olemassa olevasta makean veden kaivosta. Ajatus kuulosti loistavalta.

Sitaatissa nousee esiin yksi asia, jota pidän todella tärkeänä: yhdessä paikallisten kanssa. Koska mitä järkeä on toteuttaa projekti, jos sen valmistumisen jälkeen paikalliset jätetään yksin ilman että kukaan heistä tietää esimerkiksi miten laitteen vika korjataan tai mistä saa hankittua varaosia. Osallistaminen, osallistuminen, mahdollisuus vaikuttaa ovat tärkeitä asioita, ei pelkästään avustustyössä vaan kaikessa.

Onneksi mukana on ilon hetkiä, muuten tämä olisi tosi raskasta luettavaa. On se vaan niin järkyttävää, miten erilaisissa olosuhteissa tällä pallolla eletään ja selviydytään. Keniassa mukana on lisäksi erilaisia heimoja kulttuureineen, joten eri alueille ei mennä tuosta noin vaan tekemään avustusprojektia. Jos kulttuurissa on mukana vanhoja - kenties väkivaltaisia - perinteitä, ei niitä muuteta hetkessä vaikka kuinka ulkopuolelta tultaisiin kertomaan niiden olevan väärin. 

Lukusuositus ihan kaikille! 

Koti Keniassa on luettu esimerkiksi blogeissa Kirjahilla, Sheferijm - Ajatuksia kirjoista sekä Anun ihmeelliset matkat.

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 37, "kirja, joka herättää voimakkaita tunteita". Kirja joka maasta -haasteeni saa Kenian. 

Huh, viimein saan Vuosi Afrikassa -lukuhaasteeni korkattua! On ollut lukemisen kannalta huono alkuvuosi; on ollut tiettyä lukujumia niin ettei mikään kirja etene, välillä ei ole päivässä tunnit riittäneet lukemiseen. Mutta tästä se toivottavasti taas lähtee. 

Blogistanian kirjapalkinnot 2023

 


On jälleen aika äänestää menneen vuoden parhaat kirjat. Hemulin kitjahylly on mukana tälläkin kertaa, tosin "vain" kolmessa kategoriassa. Olin viime vuonna (ja olen myös tänä vuonna) mukana Arvid Lydecken- ja Topelius-palkintoraadissa, joten en ole postannut kotimaisista lasten- ja nuortenkirjoista juuri ollenkaan. 

Osallistun kuitenkin kolmeen kategoriaan. Mukana on kaksi kirjaa, joista postasin vain Instagramissa enkä ollenkaan täällä Bloggerin puolella. 

Tulokset julkaistaan tänään sunnuntaina äänestysten vastuublogeissa. Näin minun ääneni menevät:


Finlandia (vastuublogi Kirsin Book Club)

3 pistettä: Iida Turpeinen: Elolliset

2 pistettä: Anni Kuu Nupponen: Sydänmeri

1 piste: Riikka Sandberg: Ørja


Globalia (vastuublogina Kirjakaapin kummitus)

3 pistettä: Valérie Perrin: Vettä kukille

2 pistettä: Benjamin Labatut: Maailman kauhea vihreys

1 piste: John Boyne: Kaikki särkyneet paikat


Tieto (vastuublogina Tuulevin lukublogi)

3 pistettä: Minna Rytisalo & Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta

2 pistettä: Vesa Vares: Nuori Ben Zyskowicz

1 piste: Harri Moisio: Minä ja radio


Kuopus (vastuublogina Yöpöydän kirjat)


Perinteisesti tutkailen heti tulosten tultua julki, mitä toiset bloggaajat ja kirjagrammaajat ovat äänestäneet. Puhelin on valmiina jotta saan tehtyä varauksia verkkokirjastoon :) Joka vuosi muiden listoilta löytyy vaikka mitä kiinnostavaa; osa on mennyt itseltä ohi, osaa en ole ehtinyt lukea ja osasta olen ajatellut että se ei ehkä ole minun kirjani. 

Jännittävää nähdä, mille kaikille kirjoille äänet hajautuvat, ja ovatko omat suosikkini näkyvissä myös muiden listoilla. Usein on ollut tiukkoja kamppailuja, juurikin siksi kun niin moni kirja saa ääniä. Itselleni äänestys ei tänäkään vuonna ollut helppo, erinomaisia kirjoja on kategorioissa ollut enemmän kuin kolme. 

Lukuiloa kaikille ja onnea voittajille! 

torstai 29. helmikuuta 2024

Emilia Kilpua & Hannu Koskinen: Aurinko. Tuttu ja tuntematon tähtemme

 

Emilia Kilpua & Hannu Koskinen: Aurinko. Tuttu ja tuntematon tähtemme

Gaudeamus 2023

318 s.





Aurinko, kaikkihan sen tietävät. Mutta kuinka moni tietää, mikä se oikeasti on? Kirjan alaotsikko sen sanoo, tuttu mutta samalla tuntematon. Kaksi suomalaista fyysikkoa on koonnut kattavan mutta samalla kansantajuisen kokoelman Auringon eri puolista. On perusasioita kuten mitä on auringonvalo, kuinka vanha ja minkä kokoinen Aurinko on, mutta myös tietoa esimerkiksi energian tuotannosta ja avaruusmyrskyistä. Auringon tutkimuksen historiaa esitellään lyhyesti ja ennen kaikkea ymmärrettävästi. Mukana on myös paljon kiinnostavia valokuvia, monet niistä avaruusluotaimien ottamia. 

Toisin sanoen Aurinko on lähes täydellinen pallo. Ero säteessä on suurimmillaan vain noin kymmenen kilometriä. Jos Auringon kutistaisi jalkapallon kokoiseksi, ero olisi hiustakin hienompi, noin mikrometrin eli metrin miljoonasosan luokkaa. Aurinko ei ole kiinteää ainetta, ja koska se pyörii ekvaattorillaan merkittävästi nopeammin kuin navoillaan, sen voisi olettaa ainakin hieman litistynyt. Suomen kielellä Auringonkin ekvaattoria kutsutaan päiväntasaajaksi, vaikka sillä ei Auringossa olekaan samanlaista päivää tasaavaa ominaisuutta kuin Maassa tai muilla planeetoilla. Vertailun vuoksi aurinkokuntamme toiseksi suurimman planeetan Saturnuksen säde vaihtelee pyörimisakselilta päiväntasaajalle yli 12 000 kilometriä.

(...)

On mielenkiintoinen ja tieteellisesti hyvin arvokas sattuma, että kiertolaisemme on juuri sopivan kokoinen ja sopivalla etäisyydellä peittääkseen täydellisesti Auringon kiekon. Itse asiassa Kuun rata on sen verran soikea, että läheskään aina Kuu ei riitä pimentämään koko Auringon kiekkoa vaan sen ympärillä nähdään kirkas rengas. Kuu myös loittonee Maasta hitaasti, noin 3,8 senttimetriä vuodessa. Noin 500 miljoonan vuoden kuluttua Maassa nähdään viimeinen täydellinen auringonpimennys, jos sitä joku on silloin täällä ihmettelemässä.

(...)

Arviot siitä, milloin täällä tulee niin kuumat oltavat, että nykymuotoinen elämä käy mahdottomaksi, vaihtelevat yhdestä kahteen miljardiin vuoteen nykyhetkestä. Elämä palaa ehkä joksikin aikaa meriin, mutta lopulta nekin kuumenevat ja haihtuvat pois. 

Tykkäsin tästä tosi paljon, hurjan mielenkiintoista luettavaa. Erityinen kiitos juurikin kansantajuisuudesta, lukijan ei tarvitse osata fysiikkaa, kemiaa tai matematiikkaa pysyäkseen kärryillä. Pidän kovasti siitä, että mukana on vertailua osoittamassa, mitä joku suuri tai pieni luku tarkoittaa suhteutettuna ihan tavallisiin asioihin. Esimerkiksi se, Auringon ja Maan välimatka on 150 miljoonaa kilometriä; valo ja lämpö kulkevat sen reilussa kahdeksassa minuutissa, mutta autolla siihen kuluisi yli sata vuotta, ajettaessa ilman taukoja. 

Tämä sopii erinomaisesti lahjakirjaksi sellaiselle, joka on kiinnostunut luonnosta, historiasta, ihmiskunnasta ja sen sellaisesta.

Helmet-lukuhaasteessa tämä menee minulla kohtaan 16, "kirjassa on valokuvia". 

Muita blogipostauksia en löytänyt.

lauantai 24. helmikuuta 2024

Patrick Modiano: Chevreusen vuodet

 

Patrick Modiano_ Chevreusen vuodet

Ranskankielinen alkuteos Chevreuse (2021)

Suomentanut Lotta Toivanen

WSOY 2024

170 s.



Jean Bosmans, nyt ja silloin. Nyt hän muistelee tapahtumia ja ihmisiä silloin, kenties viisikymmentä vuotta sitten. Katuja, taloja, automatkoja, tapaamisia. Mitä hän muistaa ja mitä ei, mikä on totta ja mikä ei? Silloin, kenties viisikymmentä vuotta sitten, hän kulkee samoissa paikoissa kuin lapsena, viisitoista vuotta aiemmin. Tutut osoitteet, tutut maisemat, samalla kuitenkin vieraat. Matkaseurana ihmisiä, joista hän ei ole varma, tunsivatko he hänet jo viisitoista vuotta aiemmin. 

Bosmansin muistoista keriytyy esiin tapahtuma, jonka hän todisti lapsena. Ehkä. Sen ajan ihmiset ovat poissa, mutta tapahtuma on muistissa. Parikymppinen Bosmans ajautuu sellaisten ihmisten seuraan, jotka epäilevät hänen tietävän tapahtumasta. Häneltä ei kysytä suoraan, vaan hänet vedetään mukaan kummalliseen näytelmään, jossa on mahdoton tietää, mikä on totta ja mikä ei. 

Heti ensitapaamisella hän oli huomannut, että Camillella oli erinomainen kyky vaieta. Tavallisesti ihmiset lörpöttelevät aivan liikaa. Hän oli nopeasti ymmärtänyt, että Camille tulisi aina vaikenemaan menneisyydestään, suhteistaan, tekemisistään ja ehkä myös kirjanpitotöistään. Se ei Bosmansia haitannut. Ihmisiä rakastaa sellaisina kuin he ovat, vaikka heitä kohtaan tuntisi tiettyä epäluuloa. Yksi asia häntä kuitenkin vaivasi: tuokio jonka hän oli viettänyt Camillen kanssa Guy Vincentin työhuoneessa hotelli Chathamissa. Hänelle oli tullut mieleen Grévin-museo ja sen luonnollisen kokoiset vahanuket: hän itse istumassa kirjoituspöydän ääressä. pöydällä Guy Vincentin nahkakehyksinen valokuva ja pöytälaatikossa kalenteri ja nimikoituja kirjepapereita. Grévin-museossa asetelman nimi olisi ollut: "Vierailija Guy Vincentin työhuoneessa". Hän mietti, olivatko Michel de Gama ja Camille pystyttäneet lavasteet edellisenä päivänä ja asetelleet huoneeseen vanhoja tavaroita, koska tiesivät hänen lapsena tunteneen Guy Vincentin. Lisäksi hänen nimensä Jean Bosmans ja kotiosoite, rue du Docteur-Kurzenne, olivat kalenterissa, ja he tiesivät sen. Miksi ihmeessä he olivat nähneet niin paljon vaivaa ja lavastaneet häntä varten "Guy Vincentin työhuoneen"? Camille taatusti tiesi asiasta jotain.

Olen lukenut Modianon kirjoja aiemminkin ja tykännyt niitä. Pienestä koostaan - tämäkin 170 sivua varsin kapealla palstalla - huolimatta ne eivät päästä lukijaa helpolla. Muistojen epävarmuus kieputtaa lukijaa tavalla, jossa on helppo päätyä eksyksiin mikäli ei ole tarkkana. 

Tätä lukiessa minulle tuli haikea olo. Bosmans vaikuttaa hyvin yksinäiseltä, vaikuttaa olleen yksinäinen koko elämänsä. Lapsuudessa ollaan vain lyhyen aikaa, vanhuudessa samoin, molemmissa hän on ihan yksin. Parikymppisenä, liikkuessaan muiden seurassa, tuntuu kuin muut olisivat häntä paljon vanhempia ja tarkkailisivat häntä. On olo, että silloin Bosmans ei voi olla oma itsensä, vaan hän joutuu epäilemään kaikkea ja kaikkia. 

Koskettava kirja!

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 1, "kirjan nimessä on erisnimi".

Chevreusen vuodet on luettu myös blogeissa Lumiomena - Kirjoja ja haaveilua, Annelin lukuvinkit ja Kirjatimpuri.

sunnuntai 11. helmikuuta 2024

Judi Dench: Shakespeare: The Man who Pays the Rent

 

Judi Dench: Shakespeare: The Man who Pays the Rent

Penguin Michael Joseph 2023

373 s. 





Kaava on simppeli: näyttelijä ja ohjaaja Brendan O'hea kysyy ja kommentoi napakasti, hänen ystävänsä näyttelijä Judi Dench vastaa laveasti. Kaksikko käy läpi ne Shakespearen näytelmät ja roolit, joissa Dench on näytellyt. Ihan kaikissa hän ei ole, mutta melkein. Vain muutamassa hän on esittänyt enemmän kuin yhden roolin, mikä on ehkä vähän yllättävää. Hän tunnustaa olleensa onnekas, sillä ensimmäiset Shakeapeare-roolinsa hän on tehnyt jo teini-ikäisenä. Yksi erikoisimmista kokemuksista on ollut Winter's Tale, jossa hän esitti sekä äitiä että tytärtä samaan aikaan.

Näytelmiä käydään läpi kohtaus kerrallaan, enimmäkseen vain ne kohtaukset joissa Denchin esittämä hahmo on mutta on mukana joitain muitakin hänen erityisen tärkeiksi kokemiaan. Koska haastattelija ja haastateltava ovat ystäviä, he voivat olla tulkinnoissaan erimielisiä ja kyseenalaistaa toisen sanomisia. 

Aina parin näytelmän käsittelyn jälkeen välissä on muutama sivu keskustelua muusta asiasta, kuten yleisöstä, kritiikeistä, epäonnistumisista, Stratford-Upon-Avonista ja Shakespearen kielestä. 

Dench kertoo eläväisesti kokemuksistaan eri teattereissa ja eri tuotannoissa, mutta ujuttaa mukaan myös joitakin hauskoja sattumuksia teatteritalojen ulkopuolelta. Yksi suosikeistani on: 

There were no showers at Compton Verney, and so at the end of each day, I'd have to travel back to my cottage at Ettington in all my make-up. I was wearing my own clothes - trousers and a polo-neck sweater - but still I had green hands and a green face. On one occasion, a man caugt sight of me walking up the lane and fell of his ladder."

Tykkään kovasti Denchin tyylistä kertoa asioista humoristisesti mutta myös realistisesti. Joitain asioita hän olisi halunnut tehdä toisin, joskus hän on pettynyt pahasti. Pidän kovin viisaana hänen sanojaan, kun hän kertoo ettei ikinä halua neuvoa toista siinä miten rooli pitäisi tehdä. Se miten Dench on sen tehnyt aikoinaan, ei tarkoita että jonkun muun pitäisi tehdä se samalla tavalla. Hän antaa vinkkejä jos niitä kysytään, mutta ei silloinkaan mene yksityiskohtiin. 

Mielenkiintoinen ja hauska lukukokemus, vaikkakin sen verran raskas että aina yhden tai kahden näytelmän käsittelyn jälkeen pidin tauon. Ettei vaan menisi näytelmät ja roolit sekaisin. On muuten hämmentävää, kuinka Dench osaa vuosikymmenten jälkeenkin siteerata kaikkia näytelmiä, ja jotkut hän sanoo osaavansa kokonaan ulkoa. Ei mitään helppoa englantia, ainakaan sitaattien perusteella. 

Helmet-lukuhaasteeseen on täytettävä kohta 10, sillä tämä oli kymmenes tänä vuonna lukemani kirja. Yllättävän vähän on tullut luettua. On ollut lukujumia, lisäksi minulla on useampi kirja koko ajan kesken mutta tuntuu etten tahdo päästä missään eteenpäin. Olenkin myös jättänyt kirjoja kesken enemmän kuin yleensä. 

lauantai 27. tammikuuta 2024

Karoliina Timonen: Laina

 

Karoliina Timonen: Laina

WSOY 2023

416 s.





Tammikuun viimeinen päivä, päivä jona Laina Päätalosta tulee kymmenen avioliittovuoden päätteeksi eronnut nainen. Onnikan rahastaja Laina Päätalo palvelee asiakkaita kuten ennenkin, hymy liimattuna kasvoille. Matkalla Tampereen Keskustorilta Vehmaisiin ja takaisin, ja samalla reitillä uudelleen, hän käy mielessään läpi nuoruudessa kokemaansa traumaa ja vaikeaa avioliittoaan. 

Laina ja Kalle olivat kirjeenvaihdossa, rakastuivat, menivät nopeasti naimisiin. Arki ei tahtonut kuitenkaan asettua sellaiseksi kuin he odottivat, kuin kaikki odottivat. Kalle halusi lapsia, Laina ei. Kallen työ vei heidät välillä Taivalkoskelle, sitten takaisin Tampereelle. Kallella oli viehtymys viinanjuontiin, mitä Laina ei voinut sietää. Lisäksi Kalle mielistyi nuoriin naisiin yhä uudelleen, ja yhtä usein hän miellytti heitä. Laina jaksoi odottaa, rakastaa, antaa anteeksi. 

Avioeron myötä Lainan on rakennettava elämänsä uudelleen.

Lainan katse kiertää läpeensä tuttua maisemaa, laskeutuu Kirkkosuon laaksoon ja nousee vastapäisen kirkon torniin. Ei hän näe juuri muuta kuin valkoisia, pyryttyneitä puita ja nietoksia, mutta hänen mielessään pyörivät kuvat ja hetket menneestä, auringon kilosta, kullasta ja vihreästä. Tuntuu ettei hän pääse tämän rakennuksen ohi, ei pysty ohittamaan muistoja ja tuota vaihetta elämästään - sitä onnea, sitä huumaavaa tunnetta, kun kaikki oli alussa, kaikki oli mahdollista ja jokainen ovi avoinna.

Tuon kaiken muistaminen tuntuu nyt musertavalta, ja silti hän kiinnittyy menneeseen, ei saa jalkojaan jatkamaan eteenpäin, ei halua päästää vielä irti, ei ohittaa tätä, Tuntuu että on elettävä se uudelleen, on jaksettava. On muistettava, että sellaistakin on - että maailmassa on myös valoa, joka voittaa pimeyden, että vuodenkiertoon kuuluvat myös kesät, jotka koittavat talvien jälkeen. 

On muistettava, että joskus elämä myös antaa ja kantaa. 

Tarinassa on todella voimakas tunnelma alusta loppuun, se imaisee mukaansa heti ensi sivulta. Lainan pahaa oloa on tuskallista seurata, mutta samalla ymmärtää miksei hän lähde vaan jaksaa yrittää aina vaan. 

En ole lukenut Iijoki-sarjaa, joten minulla ei ollut mitään ennakkotietoa Lainasta eikä myöskään olettamuksia tai ennakkoluuloja. Kiinnostuin "fiktiivisestä tarinasta fiktiivisestä henkilöhahmosta" ja halusin kulkea hetken hänen kanssaan. Se kannatti, lukukokemus on tosi vahva, vaikuttava, syvästi koskettava. 

Kirja on luettu muun muassa blogeissa Kirjasähkökäyrä, Anun ihmeelliset matkat ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan Lainan kohtaan 30, "kirja, jossa ei ole nimettyjä tai numeroituja lukuja". 

sunnuntai 14. tammikuuta 2024

Anne Vuori-Kemilä: Maahan viilletty raja

 

Anne Vuori-Kemilä: Maahan viilletty raja

Karisto 2023

332 s.





Täytyy tunnustaa, että hiukan pelkäsin tähän kirjaan tarttumista. Pelkäsin sitä, onko lukeminen liian raskasta, kun sisältönä on köyhyyttä, sotaa, lapsesta luopumista, mahdollisesti kovaosaisuuden jatkumista sukupolvelta toiselle. Teemat ovat raskaita, mutta lukeminen ei sitä ollut. Tarinassa on vahvoja naisia, jotka keksivät keinot selviytyä ja tarvittaessa uskaltavat sanoa (miehille) vastaan. 

1920-luvun alkupuolella Reeta on töissä sahalla. Hän on rakastunut, mutta kun hän tulee raskaaksi mies ei enää piittaakaan hänestä. Keskenmeno "pelastaa" Reetan työpaikan menetykseltä. Mutta kun hän tulee uudelleen raskaaksi, edelleen aviottomana, hän saa lähteä sahalta. Nälkä ja kylmä vaivaavat, eikä kunnalta heru riittävästi apua. Niinpä Reeta antaa puolivuotiaan tyttärensä Signen kasvatiksi. Vaan sitten kun Reeta menee naimisiin, on kuusivuotiaan Signen palattava kotiin. Hän ei ymmärrä miksi, kotihan on Toivon ja Elmin luona. Kuilu äidin ja tyttären välillä syvenee, kun Reeta ei kykene osoittamaan rakkautta vaan laittaa Signen töihin, kasvimaita kitkemään ja sisaruksia vahtimaan. Eikä tilannetta helpota se, ettei Signe saa mennä käymään Toivon ja Elmin luona. 

Kun Signe on vasta 16-vuotias, hän joutuu tai pääsee menemään Reetan tilalle satamatöihin. Se on hänelle keino päästä lopultakin pois Reetan luota. Satamassa Signe jaksaa aikansa, kunnes sota-aikana hän päättää hakeutua sotasairaalaan töihin. Hän rakastuu, mutta joutuu sen seurauksena kärsimään epätietoisuutta ja kohtaamaan halveksuntaa. Aikanaan hän saa perheen, mutta sen kanssa kilpailee alkoholin houkutus. 

Sekä Reeta että Signe kipuilevat vuosia historiansa painolastin kanssa, joutuen samalla kestämään sen, että suuri rakkaus osoittautui mahdottomaksi. 

Eilen kysyin Signeltä. Tyttö kiitti kun kerroin että ottaisivat lastausurakoihin sijastani. Hymyili niin kuin olisi saanut paremmankin palkinnon.
"Siinä hymy haihtuu kun joudut tositoimiin", varoitin ja jatkoin: "Se on raakaa työtä, laudat painaa ja niitten kanssa pitää olla vikkelä ja tarkka, ettei tivi, urakan nokkamies, hermostu."
Signen hymy ei sammunut. Noinko sillä oli hinku aikuisen eloon?
"Eivätkä toiset naiset hyvällä kattele jos jää tahdista jälkeen. Ja jos näillä säillä putoaa mereen, niin siinä on hengenlähtö lähellä."
Signe vakavoitui ja nyökkäsi, vaikka ei varoitteluistani säikähtänytkään. Tyttö tiesi itsekin että pärjäisi, vahva on eikä välittäisi pienistä. Silti tuntui karvaalta. Olisin toivonut tytölle helpompaa osaa, kevyempää kuormaa kannettavaksi ja toisenlaista elämää.

Tositapahtumiin perustuva tarina on vangitseva, sitä haluaa lukea vimmalla eteenpäin. Iloa ei juuri ole, sitä enemmän kurjuutta ja sinnittelyä, mutta silti tuntuu että synkkyyttä ei ole liikaa. Tarina vangitsee mukaansa ja kuljettaa Reetan ja Signen matkassa nelisenkymmentä vuotta, vuoteen 1960 saakka. Alussa ollaan hetki vuodessa 1907, mutta sitten hypätään vuoteen 1922.

Tarinaa kerrotaan ensin Reetan näkökulmasta, mutta pian myös Signen. Tämä on toimiva tekniikka. On kiinnostavaa lukea, miten kumpikin kokee osittain samat asiat. Samalla on riipaisevaa nähdä, kuinka heidän välisensä etäisyys vain kasvaa. Kun puhuminen ja kiintymyksen osoittaminen ovat kovin vaikeita asioita, kasvavat traumat ylitsepääsemättömiksi. 

Henkilöhahmot ovat elävän tuntuisia, hekin jotka esiintyvät lyhyesti ja ovat kuin ääriviivoiltaan piirretyt. Vuori-Kemilä osaa kirjoittaa niin, että yksittäinen lausahdus, ilme tai ele kertoo ihmisestä paljon. Hieno teos!

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 11, "kirjan kannessa tai nimessä on yksi neljästä elementistä (ilma, vesi, maa tai tuli)". 

Maahan viilletty raja on luettu myös esimerkiksi blogeissa Kirjojen kuisketta, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Kirjailuja.