maanantai 11. joulukuuta 2017

Alpo Tuurnala: Pohjoiset purjeet: suomalaisten purjealusten tarina

Alpo Tuurnala: Pohjoiset purjeet: suomalaisten purjealusten tarina
John Nurmisen Säätiö 2017
160 s.









Alpo Tuurnala on koonnut mielenkiintoisen teoksen suomalaisen purjelaivaston historiasta. Kirja on kiinnostava ja helppolukuinen myös aihetta ennalta tuntemattomalle maallikolle. Tuurnala ei käytä ammattislangia vaan pääosin yleiskieltä. Milloin on joku vieraampi sana (esimerkiksi lästi), se on heti perään selitetty. 

Ensimmäisessä osassa kerrotaan miten kaikki oletettavasti alkoi, millainen todennäköisesti oli ensimmäinen purjealus, miksi ja miten aluksia tehtiin, missä ja millaista oli rakennustoiminta sekä elinkeinon harjoittaminen, miten rahti- ja sota-alukset eroavat toisistaan... Joitakin aluksia esitellään tarkemmin. Kuvituksena on Tuurnalan tekemiä maalauksia. 

Toisessa osassa kuvataan elämää merellä; millaista oli purjehtia maailman meriä, millaisia luonnonvoimia voitiin kohdata, mitä onnettomuuksia on sattunut, miksi on lähdetty merimieheksi ja niin edelleen. Vaikka kirjassa on vain 160 sivua, on siinä ehditty kuvata kattavasti purjealusten historia aina noin vuodesta 8000 eaa. saakka. Juuri siksi kirja on maallikolle sopiva; asiaa on paljon mutta se on esitetty tiiviisti. Esimerkiksi erilaisiin rakennustekniikoihin ei tässä perehdytä syvällisesti, vaan riittää että mainitaan millaisia erot ovat. Lukijan ei tarvitse tuntea laivanrakennustekniikkaa, miehistön hierarkiaa tai mitään muutakaan pysyäkseen kärryillä. 

Hepoasteiksi kutsutaan lähes pysyviä korkeapaineiden vyöhykkeitä, jotka sijaitsevat leveysasteilla 30-35 päiväntasaajan molemmin puolin. Hepoasteista päiväntasaajalle päin vallitsevat valtamerillä itäiset ilmavirtaukset, jotka pohjoispuolella näyttäytyvät koillispasaateina ja eteläpuolella kaakkoispasaateina. Hepoasteista navoille päin mentäessä vallitsevat tuulet ovat puolestaan lännestä itään puhaltavia. Valtameripurjehtijat oppivat vuosisatojen aikana  hyödyntämään näitä verrattain säännönmukaisia ilmavirtauksia, joihin pyrittiin hakeutumaan matkan jouduttamiseksi. Ajoittain nämä tuulet saattoivat yltyä rajuiksi ja laivan päällikkö joutui puntaroimaan järkevää purjeiden määrää mastoissa. Silloin, kun myrsky yhä uutta voimaa saatuaan kasvoi hirmumyrskyksi, oltiin tilanteessa, jossa jokaisen pällikön ainoa tavoite oli pelastautua vihollisiksi muuttuneiden aaltojen ja raivoavan tuulen kynsistä.

(..)

Kun purjeet Pensacolasta lähdön jälkeen oli trimmattu, Winnipeg oli mustan rungon valkoraitaan maalattuine "tykkiportteineen" näyttävä ilmestys. Ilmassa olivat kaikki hyvän matkan enteet. Sen koommin Winnipegistä ei kuultu enää mitään. Se oli miehistöineen kadonnut ja liittyny siihen satojen suomalaispursien haamulaivastoon, josta jäljellä ovat vain tarinat, jos niitäkään. Vaikka Winnipegin kohtalo ei kovin harvinainen ollutkaan, katoamisen mahdollisia syitä pohdittiin myös monissa suomalaislehdissä.

(Winnipeg katosi joulukuussa 1907.) Laittaa miettimään, että paljonko laivoja lienee kadonnut ja/tai uponnut vuosisatojen saatossa? Kuinka monesta tiedetään ja moniko on painunut täysin unohduksiin? Moni varmasti muistaa tapaus Wrouw Marian, joka löytyi jokunen vuosi sitten, oltuaan upoksissa vuodesta 1771. Millaista olisikaan sukeltaa etsimässä hylkyjä? 

Minä olen meri-ihminen, sellainen joka voisi istua tuntikausia rannalla katsomassa merta, katsoa kun tuuli nostattaa pieniä vaahtopäitä, kuunnella meren kohinaa. (Alla merenranta Vikissä, Islannissa.) Kuunaan en ole ollut purjeveneessä, joten en tiedä olisinko meri-ihminen myös siellä merellä. Mutta tätä kirjaa lukiessa tulee lähtemisen kaipuu. 



Helmet-lukuhaasteessa täyttyy kohta "Suomen historiasta kertova kirja".

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Joulumarkkinoilla Saksassa

Sain viikonlopun ja itsenäisyyspäivän väliin pariin vapaapäivää, joten siinä oli hyvää aikaa lähteä Saksaan yhdistetylle riiuureissulle ja joulumarkkinoille. Olin ennakkoon googlettanut Odenwaldin markkinat ja melkoisen idylliseltä näytti. Markkinamatka alkoi loogisesti Frankfurtista, koska sinne lensin. Kuten aloituskuvasta näkyy, aurinko bongattu! Tästä tosin oli hiukan vääntöä treffikaverini kanssa, että mikä on sininen taivas ja auringonpaiste :D Mutta katsokaa nyt, ihan selvästi näkyy sinistä! Aika kylmä oli, varmasti lähellä nollaa. Frankfurtin markkinat olivat suurimmat, ne levittäytyivät useamman korttelin matkalle. Oltiin välillä vähän eksyksissä, että mistä päin lähdettiin kierrokselle, onko nähty kaikki ja mihin suuntaan mennään kun halutaan rautatieasemalle. Ihmisiä oli liikkeellä valtavan paljon. 

Frankfurtista juna vei Kasseliin, jossa olikin ilta jo pimentynyt. Siellä joulumarkkinoilla oli satu-teema. Isossa joulukalenterissa oli jokaisessa luukussa jokin satuaihe, tosin nyt oli auki vasta kaksi luukkua. Pyramidissa oli joka kerroksessa satuaihe, jossakin yksi ja toisissa useampi. Bongattiin ainakin Punahilkka, Ruusunen, seitsemän kääpiötä sekä Hannu ja Kerttu. 



Tykkäsin ihan hirveän paljon tuosta valtaisasta valomäärästä. Monissa rakennuksissa oli useita valoviritelmiä, samoin kaduilla oikeastaan koko keskustan alueella. Olin tietysti aivan haltioissani. Toki jo se into päästä joulumarkkinoille kohotti fiilistä, mutta kun näki kaikki koristeet ja ihmispaljouden niin teki mieli hyppiä tasajalkaa. Ja se tunnelma! Kuulemma ihmisillä on tapana kokoontua joulumarkkinoille tapaamaan toisiaan ja juomaan kuumaa juomaa. Siispä puheensorinaa ja naurua riitti. Ihmiset kulkivat kaduilla juomamukit kädessä, eikä ainakaan tuohon aikaan illalla ollut mitään känniporukkaa. 

Mustikkaviiniä laseista, joita koristaa Grimmin veljesten kuva :) 

Kasselista jatkoimme vielä samana iltana Göttingeniin. Siellä markkinat olivat juuri menneet kiinni, joten kävimme after party -osiossa juomassa yhdet kuumat mehut. Vaihtoehdot olivat vain alkoholilla tai ilman, ei sen tarkempaa sisältötietoa :D Oli aika jännä paikka, sisäpiha avoimen taivaan alla, tarjolla vain seisomapaikkoja ja tungos hirvittävä. Täällä emme ollee kauaa. Päivä oli pitkä, olin lähtenyt liikkeelle aamulla vartin yli viisi ja nyt kello huiteli puolta kymmentä. Aika mennä nukkumaan ja tulla seuraavana päivänä uudestaan.

Yön aikana oli tullut lunta, tai siis räntää, niin paljon että maahankin jäi jotain. Kuulemma ei ole vuosikausiin ollut noin valkoista... Yhden päivän se kesti, mutta tuli aika kotoisa olo tästä värityksestä:


Noin 13 tunnin yöunien plus tunnin päikkäreiden jälkeen olin valmis kohtaamaan Göttingenin joulumarkkinat, tällä kertaa niin että kojut olivat auki. Aika lailla samanlaista oli kuin muuallakin. Paljon ruokaa ja juomaa, noitahahmoja, käsitöitä, suklaata ja koruja. Mittakaava oli kuitenkin pienempi kuin Frankfurtissa ja Kasselissa. Sijainti oli mielenkiintoinen; torin yhdellä laidalla kirkko, toisella entinen natsivankila.




Täällä tykkäsin erityisen paljon siitä, että katujen nimet oli valokirjaimilla:

Maanantai oli välipäivä joulumarkkinoista. Kävelimme kaupungilla, käytiin aamupalalla sekä Schillerparkissa. Puistossa oli runsaasti puolikkaita lumiukkoja :D Kohtasin myös hahmon, josta tuli vahva Taru sormusten herrasta - fiilis:

Muistanette entit, joista yksi sanoo jotensakin näin: "A tree?! I am not a tree!"

Tiistaina oli vuorossa vielä yhdet markkinat. Lähdimme Darmstadtiin, koska vietimme viimeisen yön siellä suunnalla, lähellä lentokenttää. Lähtö oli itsenäisyyspäivän aamuna. Päivänvalossa ajelimme autolla lähiseuduilla. Olin yhtä aikaa ihastuksissani ja vähän kauhuissani. Hirveän kapeita ja mutkaisia teitä! Ja pieniä kyliä, joiden läpi tiet menivät melkein talojen reunaa hipoen! Mutta miten ihania taloja; ei mitään toistensa kaltaisia vaan laatikoita vaan persoonallisia. Kaikki vähän eri värisiä keskenään, ja jokaisessa jotain ulokkeita kuten erkkereitä, parvekkeita ja torneja. Ajoimme Michelstadtiin, jossa olisivat olleet ne Odenwaldin markkinat. Mutta ne olivat auki vain keskiviikosta sunnuntaihin eli näin tiistaina kaikki olivat kiinni. Kävelimme kuitenkin alueen läpi. Mökit itsessään olivat varsin suloisia. 

Huomasin joulumarkkinaväsymyksen saavuttaneen minut. Darmstadtissa jaksoin vielä ilahtua valoista, mutta kojuosasto mentiin nopeasti läpi. Kiinnostuneempi olin lopulta muotoonleikatuista puista sekä yliopiston kirjastosta - se oli auki niin pääsin kurkistamaan sisälle.

Keskiviikkoaamuna olikin sitten kotiinlähtö. Vähän jännättiin miten käy kentälle menon kanssa; radiossa kerrottiin että yhdellä kentän lähellä olevalla tiellä on sattunut onnettomuus ja liikenne on ruuhkautunut. Ei onneksi ollut siellä mistä me ajoimme. Olin kentällä vajaat puolitoista tuntia ennen lennon lähtöä - arvelin sen riittävän koska mukana oli vain käsimatkatavarat. Turvatarkastusjono oli kymmenisen minuuttia, sen jälkeen hetken odotus portilla ja bussikuljetus koneeseen. Tällä kertaa lensin Finnairilla, joka operoi kakkosterminaalista. Onneksi bussimatka ei ollut pitkä. Tullessa kone rullaili varmaan vartin ympäri kenttää, mietin jo että pysähtyykö se ollenkaan, onko sille ollenkaan pysähtymispaikkaa. Koneessa kuulutettiin itsenäisyyspäivästä, useammankin kerran. Lisäksi saimme kuohuviiniä :)

Aikamoinen turnee siis tuli heitettyä, mutta hauskaa oli. Saksalainen rautatietoiminta ei pettänyt taaskaan vaan lähes kaikki junat olivat myöhässä, 5 - 35 minuuttia. Sää oli yllättävän kylmä, kuulemma yleensä näihin aikoihin on noin + 8, nyt oli nollassa tai vain pari astetta plussalla. Ja vesi-/räntäsadetta muuten paitsi saapumispäivänä. En kyllä ollut osannut aurinkolaseja pakatakaan, Suomessa on ollut viikkotolkulla niin pimeää ettei tullut mieleen että jossain muualla saattaa olla valoisampaa tai jopa aurinkoista :D 



perjantai 8. joulukuuta 2017

Mauri Kunnas: Herra Hakkarainen joulun jäljillä

Mauri Kunnas: Herra Hakkarainen joulun jäljillä
Otava 2017
29 s.
















Korvatunturilla ja Koiramäessä valmistellaan joulua. Tohina on melkoinen, kun ruokia ja lahjoja valmistellaan. Mutta ehtivätpä tontut myös rentoutua kuntosalilla :) Vaan miten käy Herra Hakkaraisen, nukkuuko hän joulun ohi? 

Mauri Kunnas on tehnyt kirjan, joka on varmasti monelle lapselle unelmakirja. Ensinnäkin siinä seikkailee rakastettu hahmo Herra Hakkarainen, toiseksi siinä on joulu, ja kolmanneksi se on piilokuvakirja. Monta hittielementtiä yhdessä siis! Myös aikuislukija ilahtuu; jokaisella aukeamalla on paitsi etsimistä myös "keksi ja kerro" -osio, jossa lapsi pääsee miettimään itselleen monenlaisia asioita. Esimerkiksi sitä, millaisen lelun itse haluaisi tehdä lahjaksi jollekulle.   

Kirja lienee parasta ainakin ensimmäisellä kerralla lukea lapsen ja aikuisen yhdessä. Lapsi ei välttämättä tiedä, mitä kuvasta pitäisi etsiä. Sanat kuten syöksytorvi, firman joulujuhlat, kihveli ja koristekranssi saattavat olla vieraita. Eikä välttämättä aikuinenkaan tiedä kaikkea, eli lukemalla oppii. Lopussa on onneksi oikeat vastaukset. Hyvän tovin tämän kanssa saa kulumaan, sillä etsittävää on paljon. Jokaisella aukeamalla monta asiaa haettavana - sekä Herra Hakkarainen ja Hämähäkki-Heikki. 

Helmet-lukuhaasteessa tämä menee kohtaan "kirjan päähenkilö osaa jotain minkä haluaisit oppia". Sikeästi nukkuminen!

maanantai 27. marraskuuta 2017

John Boyne: A History of Loneliness

John Boyne: A History of Loneliness
Doubleday 2014
380 s.









Voi sinua John Boyne, mitä teetkään kirja toisensa jälkeen! Aina niin vangitsevia tarinoita, joissa käsitellään valtavan isoja asioita pienen ihmisen kokemana. Poika raidallisessa pyjamassa on ollut yksi parhaista lukukokemuksistani, The Boy at the Top of the Mountain jatkoi linjaa, ja nyt A History of Loneliness oli huikean hyvä. 

Kirjassa seurataan katolisen papin, isä Odran Yatesin elämää vuosikymmenien ajan. Jokainen luku kertoo eri vuodesta, ja luvut hyppivät eteen- ja taaksepäin. Kaikkiaan kuljetaan vuosien 1964 ja 2013 välillä. Joissakin vuosikymmenissä pysähdytään lyhyesti, nähdään ehkä vain yhden vuoden tapahtumat. Toisissa viivytään pidempään. Yhteistä joka ikiselle luvulle on, että niissä tapahtuu jotain järkyttävää. On Odran Yates lapsi tai aikuinen, hän näkee tai kokee jotain pahaa. Paha ei ole ilmiselvää, vaan saattaa tapahtua hyvinkin yllättäen, säikäyttäen lukijan. 

Pohjavireenä on pedofilia. Odran Yates ei (onneksi) ole pedofiili, mutta hänen elämänsä on hankalampaa ja uskonsa koetuksella kun virkaveljiä jää kiinni yhä enenevässä määrin. Pikkuhiljaa skandaalin laajuus valkenee; paavista lähtien on tiedetty mitä tapahtuu, mutta ongelmia on ratkottu siirtämällä pedofiilipappeja seurakunnasta toiseen. Lopulta on tullut aika kohdata maallinen oikeus. Yksi Odran Yatesin opiskelukavereista ja ystävistä on syytettynä, eikä Odran enää tiedä, miten suhtautua toiseen - tai itseensä. Hän kelaa elämäänsä taaksepäin miettien, mitä hän on tehnyt ja mitä jättänyt tekemättä. 

Thirty-five years of friendship. And if, during that time, I felt that I had never really got to the heart of the man, then it wasn't for the want of trying. Yes, I knew that he had struggled to fit into the seminary, that he hadn't come to the priesthood of his own volition, but did that make him a monster in the way that the papers portrayed him? The photographers with their telescopic lenses must have taken hundreds of shots of him as he arrived back in Dublin and was brought to the holding cells in anticipation of the trial, but they always chose to publish the ones that made him look like the most predatory, the most fiendish. Did that make him guilty? The pictures I saw in the paper did not look like the man I knew.

And yet, and yet... there were so many contradictions in my head. So many suspicions. Events over the years, things I had noticed and ignored that sat uneasily with me. Did I have blame of my own to carry here? I pushed ideas like these far to the back of my head. I could not think about such things. Not yet.

En tiedä, ehkä vaikuttavuus tulee siitä, että asioita pohtii pappi, ei yksi hyväksikäytetyistä lapsista. Kirja ei kerro kostosta ja raivosta. Se ei kerro myöskään pelkästään pedofiliasta, ei, mukana on perhetragediaa, ihastumista ja rakastumista, suuria unelmia, onnistumisia ja pettymyksiä... Tämä on tarina lapsuuden murheista, ja musertavasta syyllisyydestä, ja toiveista joiden on mahdoton toteutua, ja anteeksiannosta. Tässä on koko tunneskaala ääripäästä toiseen. Lukijan on helppo kulkea Odranin mukana, mutta mukana ollessaan hän joutuu kohtaamaan samat vaikeat asiat kuin tämä.

Tämä ei ole mikään välipalakirja. Se vaatii lukijan täyden huomion, olematta kuitenkaan painostavan raskas tai ahdistava. Sitä lukee mielellään eteenpäin, vaikka ennen pitkää huomaakin miettivänsä, mitä järkytyksiä seuraavassa luvussa on. Joku toiveikas vire siinä on, sillä lukiessa huomasin olevani luottavainen sen suhteen, että päähenkilölle käy lopulta hyvin.

Helmet-lukuhaasteessa tämä menee kohtaan "kirja käsittelee uskontoa tai uskonnollisuutta".

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Marjo Pajunen: Todellista matematiikkaa

Marjo Pajunen: Todellista matematiikkaa
Boheemipokkarit 2017
148 s.
Kirjailijalta saatu arvostelukappale








Tapasin Marjo Pajusen kirjamessuilla Helsingissä, jutustelimme hetkisen ja sain mukaan uutuuskirjan Todellista matematiikkaa. (Huom! En ottanut kirjaa kohteliaisuudesta :D Luin takakansitekstin ja selailin vähän, totesin että vaikuttaa kiinnostavalta. Oikeassa olin.)

Paikka oli oikea, mutta aika väärä. Sattumalta olin valinnut kohteeni oikein, sillä Atlantin aalloissa höyryävä ja kukkiva saari oli ihme. Alkuun huomasin olevani muutaman viikon myöhässä, seuraavaksi puhuttiin, että minun olisi pitänyt tulla jo kaksi vuotta aiemmin. Minua eivät puheet kiinnostaneet, sillä ensimmäisen oman ulkomaanmatkani piti olla irtiotto aikatauluista. Aikomukseni oli kierrellä minulle tuntemattomia saaria, tietämättä tarkalleen mikä päivä kulloinkin horisontissa sarasti. Matkasin uuteen maailmaan, ja kaukana kotoa elin hetken kuin olisin ollut joku toinen. Mutta todellisuus tulee vastaan jokaisessa maailman kolkassa. Kun tapahtumien kulku saavuttaa saturaatiopisteensä, kaikki pysähtyy, ja se mikä ei ole tarkoitettu, palautuu ensiselleen. Tai kuten tässä tapauksessa, räjähtää käsiin. 

Näin alkaa tarina, jossa kuljemme nimettömäksi jäävän päähenkilön matkassa. Kansanedustajan avustajana työskennellyt nainen on päätynyt pienelle Santa Marian saarelle, Azoreille. Hän päättää alkaa matkabloggariksi, kirjoittaa yksin matkustavan näkökulmasta. Suunnitelma kuitenkin muuttuu pian. Kun paikalliset kuulevat hänen olevan Suomesta, heidän olemuksensa muuttuu. Yhä useammin kuuluu lause pari suomalaisesta Kristianista, ja tapahtumista kaksi vuotta sitten. Nainen kiinnostuu: kuka oli Kristian, miksi hän oli Santa Marialla ja mitä tapahtui kaksi vuotta aiemmin?

Saari on pieni, mutta Kristian pysyy mysteerinä. Jokainen tietää jotain, mutta kukaan ei halua olla se, joka kertoo. Tarina keriytyy auki pieni pala kerrallaan. Kristian oli valovoimainen persoona, joka onnistui siinä mihin ryhtyi. Hänen muassaan pikkuinen saari sai oman viisitoistaminuuttisensa julkisuudessa, hetken se oli SE saari. Mutta jos eteneminen on liian vauhdikasta, edessä on äkkipysäytys.

Kirjan mukana on helppo paeta loka-marraskuun pimeyttä ja kylmeneviä päiviä. Santa Maria vaikuttaa kodikkaalta, lämpimältä, ystävälliseltä. Pienet kylät ihmisineen ovat suorastaan idyllisiä. Vastakohtana on luonto; pauhaava meri ja jylhät vuoret. Suuri ja pieni kohtaavat, yhdistyvät:

Aamuinen paahde ei yltänyt Atlantin reunalle asti. Suolaiset pisarat lensivät ilmassa. Ei ihme, että puutarhat näyttivät vehreiltä ja hyvinvoivilta. Kun mereltä nousi puhuri, siniset törmänkukat ja mehikasvit vuoroin painautuivat maahan, vuoroin yrittivät lähteä lentoon. Sitruspuiden oksat keinuivat tuulen mukana kuin olisivat nauttineet kyydistä. Rantaa suojaavat kivijärkäleet taltuttivat suurimmat tyrskyt tehden poukamasta uintikelpoisen."

Lukiessa heräsi matkakuume, halu päästä johonkin lämpimään, silti paikkaan joka ei pursua turisteja. Vaikka kirjan nainen ei ollut ainoa turisti Santa Marian saarella (Porto de Vilan kylässä), tuntui kuin hän olisi ollut yksin.

Poissaoleva Kristian on kiinnostava hahmo. Kaksi vuotta aiemmin hän teki suuren vaikutuksen saareen ja saarelaisiin, mutta silti oikeastaan kukaan ei tuntenut häntä kunnolla, eikä kukaan tiedä mitä hänelle on tapahtunut. Hän on mysteeri, jopa hiukan myyttinen hahmo, joka kuitenkin on ollut olemassa ja vieläpä äskettäin.

Olisin kaivannut kirjaan lisää sivuja, hiukan enemmän taustoitusta päähenkilöstä, siitä miksi hän on ottanut irtioton ja lähtenyt matkaan. Ja ehkä myös vähän enemmän siitä, mitä tapahtui sen jälkeen kun nainen palasi kotiin. Nyt Santa Marialla vietetty aika on lyhyt tuokio naisen elämässä, tosin erityisen merkittävä sellainen.

Tarina on tunnelmaltaan vangitseva. Vaikka paikka ja aika on nimetty, niihin ei tartuta vähän väliä, ja sen ansiosta tarina on ajaton. Saaren sijainti on syrjäinen, elämä kiireetöntä ja kellonajasta piittaamatonta. Sekin osaltaan luo mystistä tunnelmaa, oloa että ollaan kaukana kaikesta, ollaan kuin toisessa ajassa. Unohtuu että päähenkilöllä on ammatti ja kiireinen työ, unohtuu että maailmassa on muutakin kuin tämä ihastuttava saari.

Pajunen kirjoittaa kaunista, eläväistä kieltä. Näin paikkoja hyvin selkeinä mielessäni, melkein haistoin tuoksut.

Todellista matematiikkaa on luettu myös blogissa Unelmien aika.


lauantai 11. marraskuuta 2017

Anita Sihvola: Ovi

Anita Sihvola: Ovi
Mäkelä 2016
309 s.









Anita Sihvolan psykologinen trilleri Ovi on salakavala. Se alkaa petollisen rauhallisesti, mutta pian lukija huomaa joutuneensa mukaan äärimmäisen tavallisen oloisen naisen äärimmäisen vaaralliseen seuraan.

Nykyhetkessä Señora B istuu patiollaan Espanjan Cádizissa. Hän on matkustanut Euroopan halki löytääkseen rauhallisen paikan ja päästäkseen eroon menneisyydestään. Täällä hän nyt on, mutta ei löydä rauhaa. Menneisyys haluaa tulla muistetuksi, niinpä hän kertoo siitä meille.

Alussa oli pieni Marke-tyttö, jonka koti ja elämä oli varsin rauhatonta. Välinpitämätön äiti vaihtuvine miesystävineen ja sittemmin koulukoti olivat kaukana turvallisuudesta. Marke ei kuitenkaan koskaan antanut periksi. Hän lähti opiskelemaan, sai töitä ja osti asunnon. Kaikki hyvin siis. Vai onko? Ihmissuhteet ovat Marken -  sittemmin liikunnanopettaja Margit Backmanin - heikko kohta. Toisiin luottaminen on vaikeaa, kuitenkin kaikki pettävät luottamuksen ennemmin tai myöhemmin. Ensimmäinen ystävä Ellen muuttuu etäiseksi ja puhuu vain miehestään, naapurin Josef päästää tyttärensä naapurusten piiriin mukaan... Margitin pään sisällä kasvaa pahimmanlaatuinen kaaos, joka purkautuessaan aiheuttaa tuhoa. 

Mutkan takana oli jonkinlainen levennyksen tapainen, siellä marjastajat pitivät autojaan, nyt siellä oli vain yksi, Niinan Lada. Ajoin vähän matkaa levennyksen ohitse, halkopinon takaa avautui kärrytien pätkä, käännyin sinne ja sammutin moottorin. Tuolla jossakin se napskoppelo tallusti talitinttien perässä, mokoma uivelo, ei se voinut olla Josefin tytär, Johanna oli naruttanut miestä. Ei siinä ollut Josefin näköä, enempi se muistutti Johannaa ja ties ketä Lapin lentojätkää, minun pitäisi paljastaa petos Josefille ja paljastaisinkin, mutta vaikeaa se oli.

Korppi lensi ylitseni, aivan kuin sen toinen siipi olisi piirtänyt verinaarmun taivaalle. Oliko se jokin merkki? Olinko tullut koko matkan mustan pimun perässä, haistelemaan ja maistelemaan sen menoa, varmistamaan, että se leiskahtaisi iäksi suonsilmäkkeeseen, sitäkö se korppi tietäväisenä nauraa korahteli lekuttaessaan pääsi ylitse?

Ei, minä sanoin ääneen, ikään kuin Josef olisi ollut siinä vieressäni, Minähän vain tulin katsomaan, että onko se päässyt perille, että eihän se vain kompastu mihinkään eikä taita niskojaan, sitä paitsi minun piti kysyä siltä jotakin mutta mitä, en juuri nyt halunnut muistaa. Jotenkin se kysymys liittyi valokuvaan, mutta en ajatellut sitä nyt, ajattelisin myöhemmin, vaikka huomenna.

Päähenkilö Marke / Margit / Señora B on kertakaikkisen nerokkaasti rakennettu hahmo. Niin tavallinen ja huomaamaton, mutta niin tavattoman vaarallinen. Mietin, että montakohan mielenterveys- ja persoonallisuushäiriötä rouvalta löytyy. On sairaalloisen mustasukkainen, päättäväisyydessään toisinaan maanisen tehokas, seuraavassa hetkessä paniikissa, pää täynnä pahansuopia ajatuksia, lieneepä narsismin piirteitäkin... Minua kylmää ajatella, että tämä hahmo voisi olla totta. Kuinka monen hymyilevän naaman taustalla piilee väkivaltaisia ajatuksia? Margit ei koe olevansa paha tai tekevänsä väärin, hän vain ratkaisee itseään uhkaavia ongelmia. Kaikkein pelottavinta hahmossa on se, kuinka kevyesti ja ohimennen hän paljastaa tekemisiään. Esimerkiksi näin: "Rannalla ihmiset kulkevat laumoissa, minä pohjanperän kummitus yksinäni, mutta muotilaukku se on minullakin. Minua naurattaa, kun ajattelen, että olen kantanut laukussa jopa ruumissäkkiä, niin tilava se on, mainoslauseet tiesivät tällä kertaa."

Alussa lukijan on helppo säälitellä pientä Markea, jonka elämänpolku lähtee vinoon jo viisivuotiaana. Ja oi miten kurjaa on koulukodissa! Mutta entäpä siinä vaiheessa, kun hän alkaa paljastaa tekemiään pahoja asioita? On hurja tunne, kun samaan aikaan tykkää ja pelkää. Sisäinen kylmyys kasvaa sitä mukaa kun tarina etenee. Uusia sivuhenkilöitä tulee mukaan, mutta kaikki - Josefia lukuunottamatta - ovat Margitille / Senõra B:lle päänsisäisen ilkeilyn kohteita. Pinnalta hän on ystävällinen, joskin hiukan eristäytyvä. Mutta jestas hänen ajatuksiaan!

Pidän siitä, että koko ajan tarinassa on mukana kaksi esinettä, kenkälaatikko ja pieni lipasto. Orvoksi jäänyt Marke on kerännyt kenkälaatikkoon lehdistä leikkaamiaan kuvia, kuvien henkilöistä hän on luonut itselleen uuden henkilöhistorian. Lipaston hän on saanut Ellenin tädiltä, ja uskollisesti se kulkee hänen mukanaan aina Espanjaan asti. Esineisiin voi luottaa, ihmisiin ei. 

Varsinainen trilleri tämä ei ole, mutta tunnelma tihenee ja tiivistyy niin, että lukemista on pakko jatkaa. On vaan pakko saada tietää, mitä tämä nainen on tehnyt. 

Myös Kirsi on lukenut Oven.


tiistai 7. marraskuuta 2017

Aarno Karimo: Kumpujen yöstä


Aarno Karimo: Kumpujen yöstä: suomalaisia vaiheita, tekoja ja oloja kivikaudesta nykyaikaan. 1, Kivikaudesta keskiajan loppuun
WSOY 1953 / Alunperin ilmestynyt v. 1929
332 s.








Kirjojen Suomi - projektissa sain vuoden 1929 ja Aarno Karimon tietokirjan Kumpujen yöstä. Aluksi olin vähän kauhuissani; voi ei, tietokirja, ja vieläpä moniosainen! En itseasiassa ole varma, olisiko tässä hyväksytty pelkkä ykkösosan lukeminen, mutta koska se oli niin mahtavaa tekstiä niin luin loputkin. Sen verran annoin periksi, että luin työpaikaltani löytyneen sarjan, joka on "tekijän suostumuksella kolmiosaiseksi lyhennetty laitos vuosina 1929-1932 ilmestyneestä neliosaisesta teoksesta. 

Ykkösosa Kumpujen yöstä: suomalaisia vaiheita, tekoja ja oloja kivikaudesta nykyaikaan. 1, Kivikaudesta keskiajan loppuun herätti innostukseni jo heti alussa. Ensinnäkin, Karimo on tehnyt kuvituksen paljolti itse; kuvat ovat hänen maalauksiaan. Lisänä on muutamia valokuvia museoesineistä. Mikä hauskinta, maalauskuvat on liimattu kirjaan!

Kuvien lisäksi teksti täräyttää jo alkusivuilla. Karimo myöntää, että on vaikeaa saada tietoa maamme varhaisvaiheista. Myöhempääkin aikaa kuvatessa luvut ovat lyhyitä ja rakenne sellainen, että alussa on lyhyt faktajohdanto ja sen jälkeen muutama sivu tarinaa. Onko se sitten faktiota, todelliseen historiaan perustuvaa fiktiota? Karimo luo henkilöitä, joiden elämää seuraa. Toisia tavataan vain yhden kerran, jotkut esiintyvät parissakin luvussa.

Teos ei mitenkään pyri olemaan kansamme historia eikä tieteellinen esitys, vaikka se, mikäli mahdollista, rakentuukin monessa suhteessa tiedemiestemme tutkimusten tuloksille. Mahdollisuuksien mukaan aikajärjestyksessä toisiaan seuraavina tuokiokuvina ja asioihin syventyessä ilmaantuneina näkyinä koetetaan tässä teoksessa havainnollistaa entisten aikojen elämänilmiöitä, tekoja ja kohtaloiden käänteitä.

(...)

Mikäli jostakin asiasta tai tapahtumasta on ollut käytettävissä ylen vaillinaisia tietoja tai ne puuttuvat melkein kokonaan, on mielikuvitus saanut korvata puutteen pyrkimällä kuitenkin mahdollisimman lähelle oletettavaa todennäköisyyttä. 

(...)

Eröiden arvovaltaiseten tiedemiesten kehoituksesta laadin kuvien ohella ja niitä varten aineistton perehtyessäni myöskin tekstin, joka sai novellin tapaisen muodon.

Että ota siitä sitten selvää, kuinka paljon on totta ja kuinka paljon keksittyä! Minulle kyllä jäi olo, että Karimolla on vankka asiantuntemus ja että kuvitteellisissa tapahtumissa on vahva todellisuuspohja. 

Tämä reilu 300-sivuinen ykkösosa on varsin nopealukuinen. Teksti on kiinnostavaa ja etenee sujuvasti, lisäksi koko sivun kuvia on todella paljon. Monin paikoin Karimo kirjoittaa mahtipontisesti kalevalaishenisellä poljennolla, mikä on hauska mutta myös toimiva ratkaisu.

Uhria tuotiin Ukolle. Äijönvaaran pyhässä puistikossa, kaikkivallan vainiolla, seisoivat valkoisissa juhlatamineissaan vakaiset miehet. 
Juhlava oli jumalan tupa. Lakena kaartui laaja taivas. lattiana levisi kallion kamara, seininä oli honkien humina, räppänänä pilven lovi.
Julhänä seisoi uhrikuusi, luojan puuksi lyylitelty. Kirkkaana pursui lähteensilmä, savusivat uhritulet, ja paikallaan oli suuri paasi, veren loviinsa kokooja.

Pidän myös siitä, että joitakin käskyjä ja kirjeitä on otettu mukaan kokonaisuudessaan. Tässä alku yhdestä, jossa taataan Karjalan naisille rauha häirinnästä. Tämän voisi saattaa voimaan uudelleen, koskien kaikkia naisia!


Sama tyyli jatkuu sarjan muissa osissa, erotuksena se että novellimaiset tarinat pitenevät muissa osissa. Toisessa tutustutaan aikaan Agricolasta ison vihan loppuun ja kolmannessa Uudenkaupungin rauhasta itsenäisyyteen. En yhtään ihmettele, että Karimon teossarja on saanut klassikkoaseman. Enkä hämmästele sitäkään, että tätä on käytetty opetuksessa pitkään. Hauska sattuma, kun puhuin töissä kirjoittavani tästä, työkaverini sanoi että hänelläpä on koko sarja omassa hyllyssään :)

Helmet-lukuhaasteeseen tämä osuu kohtaan "suomalainen klassikkokirja".