tiistai 20. helmikuuta 2018

Jørn Lier Horst: Bottenskrap

Jørn Lier Horst: Bottenskrap
Norjankielinen alkuperäisteos Bunnfall (2010)
Ruotsiksi kääntänyt Cajsa Mitchell
Lind & Co 2018
351 s.







Jørn Lier Horst on noussut yhdeksi suosikkikirjailijoistani. Bottenskrapia lukiessa mietin, miksi. Mikä tekee Horstin kirjoista niin hyviä, miksi riemastun aina kun löydän uuden ruotsinnoksen? Miksi ei haittaa, vaikka Wisting-sarja on käännetty satunnaisessa järjestyksessä niin ruotsiksi kuin suomeksi? 

Vastaus on lopulta melko yksinkertainen. Pidän siitä, että kirjoissa ei ole tyhjäkäyntiä. Bottenskrap on loistoesimerkki kirjasta, jossa tarina pysyy kiinnostavana ilman murhaorgioita. 

William Wisting on kummissaan. Rannalta on löytynyt urheilutossu, jonka sisällä on ihmisen vasen  jalkaterä. Se on tuskin saatu vietyä tutkittavaksi, kun tulee ilmoitus toisesta tossusta - ja vasemmasta jalkaterästä. Pian poliisilla on hallussaan neljä vasenta jalkaterää ja viisi kadonnutta ihmistä. Mysteeri tuntuu tavallistakin hankalammalta. Mistä jalkaterät ovat tulleet? Missä ovat loput ruumiit? Ovatko ne kokonaisia vai osissa? Miksi murhien uhrit ovat kaikki iäkkäämpiä ihmisiä? 

Wistingin tytär Line tekee reportaasia vankilasta vapautuneista murhaajista. Hän tutkii, miten vankila on vaikuttanut näiden elämään ja miten heillä menee nyt. Lukijalle ei liene yllätys, että Linen ja Williamin tutkimukset risteävät. Stavern on pieni paikka, jossa jokainen joko tuntee jonkun, on sukua jollekin tai on ollut samalla luokalla / samassa työpaikassa. Vyyhti keriytyy auki vähän kerrassaan. 

Den polis som ställt frågor till den rödhårige pojken kom bort till dem. Han refererade kortfattat vad pojken hade berättat om hur han hittat skon när han varit ute med hunden en knapp timme tidigare.
"Vi gör en sökning av stranden", förklarade han. "Resten av kroppen kan ju flyta iland när som helst. Det kommer att bli fullt av ungar idag. Röda korset har lovat att vara här med en skallgångskedja inom en timme."
Wisting nickade uppskattande. De hade sökt av kustremsan även dagarna efter att den förra foten hade påträffats, men utan resultat. Kanske skulle de har större tur den här gången. 
En stor våg kom rullande långt upp på stranden, och han blev tvungen att ta några steg bakåt för att inte bli blöt. Den drog sig tillbaka och suddade ut hans fotspår i den fuktiga sanden.
Wisting drog med handen genom det tjocka, mörka håret och tittade ut över havet igen. Mycket hade han varit med om, men den här gången kände han att hjärtat slog lite fortare.

Juuri tästä "vähän kerrassaan" -tyylistä tykkään. Jokainen poliisin työtehtävä, jokainen tapaaminen ja jokainen keskustelu tuo asiaan pikkuisen lisää jotain, joko lisää kysymyksiä, vastauksia tai uuden näkökulman. Koskaan ei tapahtu niin, että poliisit pyörittelevät asioita sivutolkulla pääsemättä mihinkään. Koskaan ei käy niin, että poliisijoukko jahtaa yhtä johtolankaa ja sitten lamaantuvat kun se osoittautuu umpikujaksi. Ei, Horstin tarinoissa ei ole umpikujia, vaan juoni kulkee suoraan eteenpäin, riittävän hitaasti jotta lukija saa pohtia asioita mutta samalla riittävän vauhdikkaasti jotta kiinnostus säilyy koko ajan.  

Sitten on tietysti Wisting, aina yhtä miellyttävä hahmo. Ei päihde- eikä seksiriippuvuutta, ei avio-ongelmien vatvontaa. Se mitä hän miettii, on, että onko edesmenneen vaimon pettämistä jos uusi naisystävä nukkuu hänen sängyssään. Wisting tuntuu läheiseltä, koska hän on niin tavallinen. Hän voisi olla poliisi missä tahansa, vaikka kotipaikkakunnallani. Hän voisi olla isäni. 

Pidän myös siitä, että kirjat voi lukea satunnaisessa järjestyksessä. Vasta tämän aloitettuani tajusin, että viime vuonna on ilmestynyt ruotsiksi Nattmannen. Ensin olin että apua, mutta lukemattomuus ei haitannut. Mainittiin, että Wisting tutki Nattmanneniksi kutsuttua tapausta, mutta siitä kerrottiin vain lähtötilanne, ei tapahtumakulkua eikä syyllistä. Eri kirjoissa Linen asuinpaikka, työnkuva ja miesystävä vaihtelevat, mutta hän on sen verran sivummalla että ei haittaa vaikka ei muistaisikaan missä ja kenen kanssa hän oli viimeksi luetussa kirjassa. 

Helmet-lukuhaasteessa laitan tämän kohtaa 50, kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja. Olen töissä kirjastossa, ja ehdottomasti suosittelen lukemaan Horstin kirjat, kaikki. Blindgång oli minulle pienoinen pettymys, mutta vastaavasti kaikki muut ovat olleet loistavia. Luolamiehen luin sekä ruotsiksi että suomeksi, ja luulen että myös Bunnfall / Bottenskrap tulee lukulistalle, kunhan suomennos ilmestyy. 

lauantai 17. helmikuuta 2018

Oopperassa: Kansallisoopperan Madama Butterfly

Lähdin yllätysvierailulle Kansallisoopperaan. Yllätyksenä siksi, että yleensä olen hankkinut liput hyvissä ajoin ja ehtinyt fiilistellä tulevaa. Nyt sain edellispäivänä siskolta viestin, että lähdenkö seuraksi. Pikainen vilkaisu junien ja bussien aikatauluihin; joo, pääsen illalla kotiin. Myöntävä vastaus siis :) Madama Butterfly ei ollut ennalta tarinana tuttu, ainoastaan sen verran mitä Oopperan nettisivuilta katsoin juoniselostusta. Sinänsä tarinan tuntemus ei ollut tarpeenkaan, kaikki olennainen tulee esiin laulujen tekstityksessä. Itse en koe tekstityksen haittaavan esityksen seuraamista, niiden lukemiseen menee niin vähän aikaa että katse ei ole irti näyttämöstä kauaa.

Ensimmäinen puolisko on noin tunnin pituinen. Amerikkalainen sotilas Pinkerton on astumassa avioon japanilaisen Cio-Cio-Sanin kanssa. Vasta 15-vuotias neiti, Butterflyksi kutsuttu, rakastuu Pinkertoniin oikopäätä. Tälle avioliitto on pikemminkin hupia; onhan hän ostanut morsiamensa. Avioliitto solmitaan allekirjoituksilla, sitten on juhlien aika. Suurlähetystön virkamiehet ja Cio-Cio-Sanin sukulaiset osallistuvat juhliin. Suvulle kuitenkin paljastuu, että Cio-Cio-San on valmis vaihtamaan uskontonsa, joten he kieltävät hänet. Tämä ei piittaa. Riittää, että hänellä on rakastava aviomies. 

Toisella - puolitoistatuntisella - puoliajalla Cio-Cio-San kaipaa Amerikkaan palannutta miestään ja odottaa tätä takaisin. Rahat ovat loppu, eikä Madama Butterflylla ole muuta kuin lapsensa ja palvelijansa - ja aviomiehen odotus. Hänelle muistutetaan, että Japanissa vaimon jättäminen tarkoittaa avioeroa. Mutta eihän Pinkerton ole häntä jättänyt, tämä on vain mennyt tilapäisesti Amerikkaan! Madama Butterfly vastaa uudelle kosijalle kieltävästi, kerta toisensa jälkeen. Hän ei menetä uskoaan miehen paluuseen.

Eräänä päivänä satamaan saapuu laiva. Se on Pinkertonin laiva! Cio-Cio-San valvoo koko yön, mutta mies ei tule. Umpiuupuneena hän menee nukkumaan. Juuri silloin Pinkerton saapuu - mukanaan vaimo ja aikomuksenaan viedä poika Amerikkaan. Cio-Cio-San murtuu. Jos poika viedään, hänellä ei ole enää mitään, ei ole enää tulevaisuutta. 

Huh, olipa tämä aika tyrmäys! Tuntui että hymyilin ensimmäinen puolikkaan koko ajan. Musiikki on mukaansatempaavaa, huomasin että jalkani heiluivat ihan itsekseen. Lavastus on yksinkertainen, mutta tykkäsin valtavasti siitä värimaailmasta, joka vaatteilla ja päivänvarjoilla oli luotu. Tässä oopperassa lavastus on paikallaan pysyvä, muutoksia tehdään vain seinäpaneeleita liikuttamalla sekä päivänvarjoilla ja lyhdyillä. Simppeliä mutta toimivaa. 

Madama Butterfly on kahden laulajan juhlaa. Ensimmäinen puolisko on pääosin Pinkertonin (Mika Pohjonen). Pinkerton aprikoi, millainen morsian on. No, morsian on kaunis mutta tämän sukulaisista Pinkerton ei pidä. Kovin ilkeästi hän heistä ajattelee. Muutenkin hän tuntuu korostavan amerikkalaisten paremmuutta. Herää kysymys, että miksi hän on halunnut hankkia japanilaisen vaimon, etenkin koska tietää että hänen oleskelunsa Japanissa on tilapäistä. Pohjonen tekee hienoa työtä inhottavana Pinkertonina. Hän sai vähän buuauksia lopussa- johtunee siitä että kyseessä oli oppilasnäytös ja kasiluokkalaiset eivät pitäneet hahmosta. Arvostelun kohteena oli arvatenkin roolihenkilö, ei laulaja. 

Toinen puolisko on melkoinen haaste Madama Butterflylle (Hyeseoung Kwon), hän saa laulaa lähes koko ajan. Ensin kaipuuta, sitten toivoa, lopuksi epätoivoa. Puolitoistatuntinen onkin Kwonin täyttä hallintaa, muut hahmot jäävät väkisinkin taustalle. Kwon on huikean hyvä ja ilmeikäs. Ja loppu on tietysti koskettava. Vaikka tietää, miten kaikki päättyy, jotenkin silti toivoo että jospa kuitenkin loppu olisi onnellinen. 

Koska en ole nähnyt Madama Butterflyta aiemmin, sille ei ole vertailukohtaa. En tiedä, millaisia muita versioita on tehty. Tämä oli erittäin hyvä, kolme tuntia sujahti ohi melkein huomaamatta. Ainahan ooppera on hidastempoista, mutta väliajalla tuntui siltä että miten ihmeessä on mennyt jo tunti. Vaikka tapahtumia on vähän, on lavalla ja musiikissa riittävästi seurattavaa. 

Esityksen jälkeen kävelin kohti keskustaa. Edelläni käveli poikaporukka. Nauratti kun kuuntelin heitä, samalla olin ilahtunut koska he juttelivat esityksestä. Kommentteja oli muun muassa "vitun hyvä", "loppu oli leimi, siinä olisi pitänyt olla samuraimiekka" ja "kiinnostavat kohtaukset kesti jotain kymmenen sekuntia, ja sit kun ne vaan ootti sitä miestä niin se kesti varmaan tunnin". :D Ensimmäisestä olen samaa mieltä, toisesta en (tikari on ihan riittävä), kolmannesta rohkenen olla reippaasti eri mieltä. Okei, varmaan miehen odottaminen kesti lähemmäs tunnin, mutta siinä ajassa koettiin tunnekirjo laidasta laitaan. Kiinnostavat kohtaukset eivät ole kymmensekuntisia, vaan kiinnostus pysyy yllä koko ajan. Minä tietysti tykkään seurata myös orkesterin toimintaa, eli välillä katselin lavan sijasta orkesterimonttuun. 

Madama Butterfly Kansallisoopperassa 10.3. asti
Kuvat Heikki Tuuli

Rooleissa 15.2.2017: Hyeseoung Kwon, Mika Pohjonen, Jeni Packalen, Jaakko Kortekangas, Juha Riihimäki, Petri Pussila, Marko Nykänen, Ylva Gruen, Dong-Hoon Lan, Robert McCloud, Merle Silmato, Maria Mannermaa, Leena Liimatainen, Mikael Kohi, Marko Puustinen, Yuko Valkonen
Musiikinjohto Pietari Inkinen
Ohjaus Yoshi Oïda
Lavastus Tom Schenk
Puvut Thibault Vancraenenbroeck
Valaistus Fabrice Kebour

keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Anneli Kanto: Veriruusut

Anneli Kanto: Veriruusut
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Gummerus 2018
427 s.








Teen taas heti alkuun tunnustuksen. Tai oikeastaan kaksi. Olen valtavan ihastunut Anneli Kannon lastenkirjoihin, etenkin Viisi villiä Virtasta -kuvakirjasarjaan sekä Radio Korvatunturi-romaaniin. Sen sijaan aikuisille suunnatut kirjat ovat jääneet paitsioon. Osittain siksi, että olen vähän pelännyt niitä. Aiheet kun ovat melko rankkoja. 

Nyt otin luettavaksi Veriruusut ihan siitä syystä, että sain kutsun katsomaan siitä tehtyä näytelmää Kom-teatteriin. Ja vielä kun ennen esitystä on kirjailijatapaaminen, sitä suurempi syy tutustua tarinaan etukäteen.

Hyvin pian lukemisen aloitettuani tajusin, että turhaan jännitin. Asia on vakava ja henkilöhahmojen elämä kovaa, mutta Kannon kerronta on kaunista, lämminhenkistä, paikoin humorististakin.

Ensimmäisessä osassa ollaan Valkeakoskella 15-vuotiaan tehtaantyttö Sigridin matkassa. Maa itsenäistyy ja kapina alkaa. Työläiset vaativat olojen parannusta, ja ovat valmiina sekä lakkoon että veriseen taisteluun. Vuosi 1918 tuo Valkeakoskelle punakaartin, ja siihen naiskaartin jota Sigrid on perustamassa. Tytöt ja naiset ovat valmiita osoittamaan, että he pystyvät samaan kuin miehet, ansaitsevat samaa kuin miehet. 

Toisessa osassa matkataan Lempin mukana Teiskosta Tampereelle. Elämä Teiskossa on ollut pettymys, joten Lempi jättää kaiken taakseen ja aloittaa Tampereella tyhjästä. Työtä löytyy Finlaysonilta ja kodiksi tulee kimppakämppä Amurissa. Mutta eipä aikaakaan kun taistelut valtaavat myös Tampereen. Sielläkin on perustettu naiskaarti, johon Lempi asuinkumppaneineen liittyy. Toiminta kiihtyy koko ajan sitä mukaa, kun valkoiset marssivat kohti keskustaa. 

Kolmannessa osassa punakaarti pakenee kohti Lahtea. Kodit ja perheet on jätetty taakse, mitä on edessä, onko muuta kuin kuolemaa, sitä ei kukaan tiedä. Mielessä vuorottelevat viha, pelko ja halu kostaa. Taisteluiden tyvenissä hetkissä on kuitenkin aikaa myös ystävyydelle ja rakkaudelle. 

- Tampereen naiskaartia toi haukkuu punttipersepataljoonaksi, Lempi sanoi kovalla äänellä.
- Täsä ollaa tyäläissi ja kaartilaistoverei ja pitä suhatutuu kunnioituksel toisiis eik päästää suustas mitä tahans ripulipaskaa niinko pikkulapsen persseest, pitkä tyttö sanoi hitaasti Hyrskymurrolle ja pyyhkäisi tupakanmurun alahuuleltaan.
Naiset odottivat, mitä tämä vastaisi. Hyrskymurto alkoi hymyillä leveästi ja levitti kätensä kuin olisi halunnut halata heitä kaikkia. 
- Leikkipuhetta se oli. Kai te tytöt nyt huumoria ymmärrätte, Hyrskymurto naureskeli ja toi kuppiansa tyttöjen pöytään. Hän veti tuolin takapuolensa alle, katseli ympärilleen ja sanoi: - Kyllä on komeita kaartilaisia. Tuommoisten flikkojen kädestä on lahtarien ihana saada kuula rintaansa. 
Kun Lempi jurotti edelleen nurkassaan, Hyrskymurto kehotti:
- Tule nyt Lempi tänne samaan seuraan aamukahville ja Lempin ystävätär kanssa. Aatetovereitahan tässä ollaan ja samassa rintamassa. Mitä te turhia murjotatte?

Kun Mariankaarti muutaman päivän kuluttua jatkoi matkaansa Karkkuun, Lempi ja Lauha seisoivat asemalaiturilla huiskuttamassa.
- Kirjottakaa sitten kortti, että kuinka kävi! Laittakaa osotteeks että Tampereen naiskaarti, Taiston talo. 
- Kirjottakaa tekin!
Tytönkädet huiskuivat junanikkunoista ja nauravat naamat puristautuivat ikkunalasiin, irvistelivät ja tekivät ilmeitä. Juna vei mariankaartilaiset Karkun taisteluihin eivätkä he korttia kirjoittaneet.

Tykkäsin kirjasta heti ensisivulta saakka. Henkilöhahmot ovat hyvin eläväisiä ja monipuolisia. Jokainen on omanlaisensa yksilö. Jännitteitä ja ristiriitoja riittää, kun naiset irtaantuvat perinteisistä rooleistaan ja muuttuvat aktiivisiksi, rohkeiksi. Housut jalassa luonne muuttuu rempseäksi, rohkeaksi ja uhmakkaaksi. Miehistä osa tukee ja osa vastustaa, mutta naisia ei pysäytä mikään. Syteen tai saveen, nyt mennään!

Koska tapahtumat perustuvat todelliseen historiaan, lopputulos on tiedossa. Kanto kuitenkin tuo taistelut sekä veljes- ja sisarusvihan lähelle. Hän pakottaa lukijan kiintymään henkilöhahmoihin ja jännittämään, miten heille kullekin käy. Hän kirjoittaa tapahtumista vangitsevasti, on vaan pakko lukea eteenpäin. Tarinan tuoksinassa unohtuu, että päähenkilöt ovat teini-ikäisiä tai vähän sen yli. Hurjaa kohtelua kokevat kaikki, olivat nuoria tai vanhoja. Viha ei kysele, ei anna armoa.

Koskettava kirja, joka ei päästä irti lukijasta, ei pitkään aikaan sen jälkeen kun viimeinenkin sivu on luettu.

sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Yu Hua: Elämänkaari

Yu Hua: Elämänkaari
Kiinankielinen alkuperäisteos Huó zhe (1993)
Suomentanut Rauno  Sainio
Aula & Co 2016
250 s.







Kymmenen vuotta aiemmin tapahtunutta: nimettömäksi jäävä mies lähtee Kiinan maaseudulle keräämään kansanlauluja. Hän kohtaa monia ihmisiä ja kuuntelee näiden tarinoita. Eräänä päivänä hän tapaa peltotöitä tekevän vanhuksen. Miehet istuvat iltapäivän puun alla, ja Fugui kertoo elämäntarinansa. 

Eikä kyseessä olekaan ihan mikä tahansa tarina, vaan tapahtumarikas tarina täynnä murhetta ja huolta. Aluksi Fugui on ollut ylimielinen nuorukainen, joka on luottanut perheensä vaurauteen. Mutta eipä aikaakaan kun hän on juonut ja pelannut perheen omaisuuden. Niin Fugui joutuu kohtaamaan häpeän ja köyhyyden. Hänpä ei lannistu, vaan alistuu tilanteeseen ja alkaa tehdä maatöitä. Kun vaimo ja lapset auttavat, hän luottaa heidän selviävän. Mutta elämä asettaa Fuguin polulle runsaasti esteitä ja umpikujia. Sota vie hänet armeijaan, eroon perheestä vailla mahdollisuutta kertoa mihin kaupungissa käyminen on hänet vienyt. Sodan lisäksi Fugui perheineen kohtaa sairautta, kuolemaa, nälkää... Kaikesta huolimatta, elämänkaarensa päässä, Fugui on onnellinen.

Kotimatkalla aloin tuntea niskassani kylmiä väreitä. Mitä enemmän sitä ajattelin, sitä enemmän ajatus minua puistatti. Jos sekä minä että isäni emme olisi olleet tavallista pahempia tuhlaajapoikia, olisin tuona päivänä teloitettavana kenties ollut minä itse. Hieraisin ensin kasvojani ja sitten käsivarsiani varmistaakseni, että ne olivat yhä tallella. Minun olisi pitänyt kuolla, mutta olin kuitenkin elossa. Olin selvinnyt hengissä taistelukentältä, ja kotiin päästyäni Long Eristä oli kaiken lisäksi tullut sijaiskärsijäni. Sukuhautamme oli todellakin sijoitettu hyvälle paikalle. Totesin itselleni:
"Tästä lähtien sinun täytyy elää kunnolla."
Kotiin palatessani Jianzhen korjasi parhaillaan kenkieni pohjia. Kasvojeni näkeminen sai hänet säikähtämään - hän luuli että olin tullut sairaaksi. Kerroin hänelle mietteistäni, ja ne saivat hänenkin kasvonsa kalpeiksi pelosta. Hän kuiskasi korvaani:
"Kylläpä liippasi läheltä."

Tämä on hurja, ja hurjan surullinen kertomus. Fugui, hänen vanhempansa, vaimonsa, lapsensa, naapurinsa, kaikki kärsivät. Elämä on niukkaa; vaatii kovaa työtä että saa sen verran ruokaa että pysyy hengissä. Lääkäriin on pitkä matka, eikä rahattomana ole muuta mahdollisuutta kuin kävellä hakemaan apua. Ihmisillä ei ole muuta kuin toisensa. Mutta toiseen on vaikea turvautua silloin, kun taistellaan samasta riisinokareesta. 

On käsittämätöntä, kuinka tyyni Fugui on lopuksi. Ehkä hän on alistunut kohtaloonsa, tyytynyt siihen mitä on saanut. Hänellä on vain yksi härkä, vain pala maata, mutta hän elää. Kyllä hän on vuosien varrella raivonnut, ollut turhautunut, kyseenalaistanut miksi juuri hänelle tapahtuu niin paljon kauheuksia. Paljon on kuitenkin asioita, joille ei voi mitään, ei hän eikä kukaan muu. Fugui kokee olevansa onnekas, koska hänellä on ollut perhe, joka on kaikesta huolimatta pitänyt yhtä myös kaikkein vaikeimpina aikoina.

Hieno kirja, mutta kirja josta en olisi halunnut pitää. Tämä vaan on niin kauhean surullinen, niin täynnä kurjuutta. Jotain sellaista siinä kuitenkin on, että se iskee suoraan sydämeen. 

Elämänkaari on luettu myös blogeissa Mari A:n kirjablogi, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Ullan luetut kirjat.

Helmet-lukuhaasteessa ruksitaan kohta 24, "surullinen tarina".

keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Tanja Kaarlela: Noutaja

Tanja Kaarlela: Noutaja
Kansi: Mervi Kattelus
Reuna 2017
269 s.
Arvostelukappale







Noutaja kertoo Iisasta ja Yrjöstä, nuoresta naisesta ja vanhasta miehestä, joiden tiet kohtaavat yllättäen. Iisa on lähtenyt pohjoiseen tätinsä hautajaisiin. Pitkällä ajomatkalla maan halki on aikaa pohtia parisuhdetta ja sitä, mitä haluaa. Hän ajaa harhaan ja päätyy maaseudulle. Siellä hän törmää Yrjön koiraan Aatuun. Koira on lähtenyt etsimään ruokaa, koska Yrjöllä ei ole ollut voimia lähteä kauppaan. Kauppakaveri on kuollut äskettäin, ja jalkaa vaivaa kipeä haava. Lääkäriin hän ei tahdo mennä, sillä sairaala on varmasti kuolemaksi.

Kun Iisa pölähtää Yrjön tupaan, hän haluaa äkkiä pois. Paikka on pieni, kylmä, tunkkainen, likainen. Hän lähtee mutta palaa takaisin, todeten että ei voi jättää Yrjöä yksin. Käydään tahtojen taisto, ennen kuin Iisa saa Yrjön mukaansa kaupunkiin, ja sairaalaan. Matka on pitkä. Ikä- ja sukupuoliero aiheuttaa kitkaa, vaikka sisimmässään kumpikin ymmärtää ettei toinen tahdo pahaa.

- Sinä kuitenkin lähdit hautajaisiin? 
- Mun oli pakko.
- Olitteko te läheisiä?
- Ai Friian kanssa? Ei todellakaan. Mä tuskin tunsin sitä. Mä halusin kyllä tutustua siihen ja olin suunnitellut lähteväni pohjoiseen vielä tänä keväänä, mutta sitten kävi näin. Ja samalla hetkellä, kun mä kuulin sen kuolemasta, mä päätin lähteä. Mun oli pakko lähteä, saada vähän ajatella asioita. 

Naisen puhuessa Yrjö muisti taas Väinön. Jos hän olisi tiennyt Väinön kuolemasta, hän olisi pitänyt huolen, että pääsee myös tämän hautajaisiin. Mutta kukaan ei välittänyt kertoa ja se oli tuntunut pahalta. Yhtäkkiä alkoi vaan täysi hiljaisuus, aivan toisenlainen kuin ennen. Tie oli hiljainen, puhelin ei soinut, päiviä kului ja viikkoja ilman minkäälaista elonmerkkiä. Ja vähitellen hän alkoi ymmärtää, että se olisi pysyvää. Hän olisi aivan yksin Aatun kanssa eikä kukaan kävisi katsomassa. Mutta pahin oli vasta edessä: se loputon tyhjyys, mikä päivien myötä seurasi. Elämänhalun katoaminen. Siitä sai Aatukin kärsiä ja siitä tuli sen kohtalo.

Taas kerran totesin, että ei pitäisi lukea kirjan esittelytekstejä. Kansiliepeessä sanotaan "hulvaton tarina", mutta mielestäni Noutajassa ei ole mitään hulvatonta tai huvittavaa. Saatan olla tosikko tai huumorintajultani huono, mutta mielestäni tarina on surullinen. Johtuuko siitä, että olen aiemmin ollut vanhusten kotihoidossa töissä kahdeksan vuotta; sillä kokemuksella Yrjön hahmo on hyvinkin tunnistettava eikä tämän (ja Aatun) asuinolosuhteissa tai mielipiteissä ole mitään hauskaa. Päinvastoin, kaikki tuntuu jopa ahdistavan tutulta. Kaikki kirjassa esitetty on mahdollista, monin paikoin jopa todennäköistä. Totuus on tarua ihmeellisempi, tai tässä tapauksessa masentavampi. Edelleen, en pidä Iisan kohellusta hassuna, eikä sellaista ole myöskään Yrjön sairaalareissulla kokema seikkailu. 

Tarina on kyllä hyvä, se etenee vakaasti kohti tuntematonta loppua. Lukijalla voi olla mielessä useita mahdollisuuksia, mitä seuraavaksi tapahtuu tai mihin joku tilanne johtaa. Yllätyksiäkin on luvassa. 

Erityisen paljon pidän kirjan lämminhenkisyydestä. Vaikka siinä on hurja määrä kauheita asioita - yksinäisyyttä, onnettomuuksia, sairautta, välinpitämättömyyttä, hylätyksi tulemisen tunnetta jne - on tunnelma kuitenkin lämmin ja osin lohdullinen. Iso osa tästä johtuu varmasti Iisan ja Yrjön keskinäisestä suhteesta. Kahden hyvin erilaisen ihmisen kohtaaminen, hetki yhteistä taivalta, muutamat ystävälliset eleet ja teot, kurkistus siihen miten erilaista elämä voi olla, niillä saadaan lukija liikuttumaan. 

Kaarlelan kieli on kaunista. Se ei ole turhan koukeroista eikä maalaile taivaanrantoja. Päinvastoin, lyhyet virkkeet ovat tehokkaita ja tuntuvat harkituilta. Ylimääräinen on jätetty pois ja annettu sanojen kulkea omalla painollaan. Monet lauseet sisältävät melkein kuin aforistisia ajatuksia, pakottaen lukijan pysähtymään ja miettimään sanottua.

Tässä on koskettava kirja, joka jää kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaa. 

Noutaja on luettu myös blogeissa Kirja vieköön! ja Joukon Taideblogi.

Helmet-lukuhaasteesta täyttyy kohta 40, "kirjassa on lemmikkieläin".


keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Kaupunkilomalla: Berliini

Taas oli aika lähteä Saksaan treffeille :) Tällä kertaa tapasimme Berliinissä; sinänsä huono paikka, koska suoria lentoja oli todella huonosti. Perjantaina viimeinen suora lento lähti klo 17, mihin ei ollut mitään mahdollisuutta ehtiä työpäivän jälkeen. Lensin siis Norwegianilla Helsingistä Kööpenhaminan kautta. Siinä oli hyvä rytmitys, vaihtoaikaa tunti. Perillä Schönefeldin kentällä olin puoli kymmenen aikaan illalla. Miesystäväni oli vastassa, tällä kertaa löysimme toisemme ilman soittelua. Siinä missä viimeksi Frankfurtissa olimme aluksi eri terminaaleissa, nyt oli mahdollisuus olla peräti eri kentillä. Torstaina vielä lähetin viestin, että kummalle kentälle olen tulossa :D Kentältä menimme S-Bahnilla keskustaan, kertalippu maksoi 3,40 €, vähemmän kuin oletin. Mies oli käynyt hotellissa aiemmin illalla, sekä jättämässä tavaransa että kertomassa minun saapuvan melko myöhään. Piipahdimme tiputtamassa minun laukkuni ja lähdimme ulos syömään. Hotellimme oli aivan Ostbahnhofin vieressä; sijainti oli oikeastaan se tärkein kriteeri, se että päästään liikkumaan sujuvasti niin lentokentälle kuin muualle kaupunkiin sekä päiväretkelle Potsdamiin. 

Kävelimme Spree-joen vartta itään päin. Katselimme, että tien toisella puolella taitaa olla muuri. Seurasimme aloituskuvan tekstejä, joita oli tiheästi. Matkaoppaani tiesi kertoa, että tässä on pisin pätkä säilynyttä muuria, puolisentoista kilometriä. Lännen puoli oli pitkälti valkoinen, idän puoli kuvitettu.





Muuri ja galleria päättyivät isoon risteykseen, Wahrschauer Strassen aseman lähelle. Sieltä löysimme korealaisen ravintolan nimeltä Seoul Kitchen. Keittiö oli menossa kiinni (klo 23), saimme viisi minuuttia aikaa tilata. Hyvin ehdittiin! :) Syömisen kanssa ei ollut kiire, en tiedä moneltako ravintola oli menossa kiinni mutta yhtään ei hätistelty. Ruoka oli hyvää, söin leivitettyä kanaa riisin ja vihannesten kanssa. Annos oli kylläkin niin iso että ei ollut mitään toivoa jaksaa syödä kaikkea. Hintataso ihan ok, ruoka ja pullollinen olutta 15 €. Ruuan päälle kävelimme hieman. Menimme joen toiselle puolelle, jossa kuljeskelimme vailla sen suurempaa määränpäätä. Volkspark-puistoon ei huvittanut mennä; puiston ulkopuolella käytiin avointa huumekauppaa. Meillekin huudeltiin että halutaanko ostaa. Ilmeisesti puistoon ei olisi edes saanut mennä (tai ei olisi päästetty) jos ei olisi ollut menossa huumekaupoille. Miesystäväni tiesi sanoa että puisto on huonomaineinen, ilmeisestä syystä. Tallustelimme sitten pikkuhiljaa hotellia ja yöunia kohti.

Lauantaiaamuna aloimme tehdä suunnitelmaa. Aamiainen ei kuulunut huoneen hintaan, joten kävimme syömässä Ostbahnhofin kahvilassa. Oli muuten törkeän ihana kaakao, maitoon tehty large-koko hintaan 2,40 €. Koko setti maksoi 15 € sisältäen ison kaakaon, ison kahvin, 2 sämpylää, 2 purkkia jogurttia ja mysliä sekä banaanin. Suuntasimme pari pysäkinväliä lännemmäksi, Hackescher Marktille. Siellä kävelimme hetken Museuminselin eli Museosaaren tienoilla. Berliinin tuomiokirkko Dom on muuten sellainen kohde, että kaikki tiet vievät sinne :D Kuljimme missä vaan viikonlopun aikana, niin jossain vaiheessa olimme jollakin kirkon kulmalla.

Tapasimme miesystäväni kaveripariskunnan sekä heidän turistivieraansa. Kävelimme vielä museosaarta ympäri, kunnes lähdimme syömään turkkilaisalueelle Kreutzbergiin. Siellä oli kebabravintola, jonne tuskin olisimme osuneet ilman paikallisoppaita. Ruoka oli hyvää (lammasta, jogurtti- ja tomaattikastiketta, riisiä ja vihanneksia) mutta täälläkin annoskoko oli meikäläisen mahalle liian suuri. Ruuan päälle sai pikkuruisen kupillisen todella hyvää teetä. Hintataso oli edullinen, viiden hengen ruuat maksoivat n. 62 €. Ruokajuomana oli ayran, joka osoittautui piimän tyyppiseksi. Sen jätin juomatta. Poikkesimme vielä kahvilassa ennen kuin hajaannuimme. Meidän matkamme jatkui metrolla Alexanderplatzille, josta suuntasimme turistikohteisiin. Unter den Linden lienee paikka, jossa jokainen turisti käy. On hienoja rakennuksia, niin oopperataloa kuin suurlähetystöjä. Sivukadulla on Gendarmenmarkt, joka oli ehkä lempipaikkani. Todella kaunis konserttitalo sekä kaksi kirkkoa, joista ranskalainen kirkko toimii nykyään museona. 


Ja kas kummaa, että löysin kuvaan myös kirjaston! Kartan mukaan kyseessä on Alte Bibliotek, ja mitä ilmeisimmin se on osa Humboldt-yliopistoa. Ei yhtään hassumman näköinen kirjasto, vai mitä:


Päätepiste tällä erää oli Branderburger Tor. Sekin lienee kohde, jossa jokainen turisti pysähtyy räppäämään valokuvan. Kännykkäni oikutteli koko reissun; vaikka latasin sen yön aikana täyteen niin jo muutaman valokuvan ottamisen jälkeen se väitti että akku on lopussa. En siis saanut ollenkaan niin paljoa kuvia kuin olisin halunnut.

Täältä kävelimme päärautatieasemalle, ohittaen valtiopäivätalon Reichtagin sekä liittokanslerin viraston Kanzleramtin. Jälkimmäisestä olisin ottanut kuvan, jos akkua olisi ollut riittävästi moiseen toimintaan... Valtavan suuri talo jo edestäpäin, mutta sivulta katsottuna vieläkin isompi. Kyljessään omituinen pyöreä elementti, jonka takia taloa kuulemma kutsutaan pesukoneeksi. 

Palasimme hotellille lepäämään hetkeksi. Illalla lähdimme vielä keskikaupungille viettämään iltaa. S-Bahn vei meidät Friedrichstrasselle, josta löysimme kivan pienen italialaisen ravintolan. Iltapalaksi jaoimme kasvis-flammküchenin, oli ihan älyttömän hyvää. Kyytipojaksi lasilliset valkoviiniä (20 senttilitraa maksoi rypälelajikkeesta riippuen 6,50 - 7,50 €) ja sitten hotellille nukkumaan. Päivän mittaan Polarini laski meille reilut 37000 askelta, kyllä siltä tuntuikin :D

Illalla olimme ostaneet sämpylää ja muffinssia hotellihuoneeseen, niistä saimme sunnuntaiksi aamupalan. Sen jälkeen hyppäsimme junaan. Sijainti osoitti taas hyvyytensä; Ostbanhofilta menee suora linja Potsdamiin. Matka oli aika pitkä, 17 pysäkinväliä mihin meni hyvinkin kolme varttia aikaa. Potsdan sijaitsee noin 25 kilometrin päässä, ja on viehättävä 150000 asukkaan kaupunki, Brandenburgin osavaltion pääkaupunki. Olin lauantaiaamuna ostanut 48 tuntia voimassa olevan matkalipun. A-C-vyöhykkeen lipulla pääsi Potsdamiin asti (ja olisi päässyt lentokentälle, jos olisin lähtenyt tarpeeksi aikaisin maanantaina), hintaa sillä oli 17,90 €. Lipun ostaminen ei sitten ole mikään yksinkertainen juttu. Valitsimme kohdan "tickets for tourists", mutta siellä oli ainakin kahdeksan eri vaihtoehtoa eri vyöhykkeille ja eri pituisille ajoille. Vaikka miesystäväni on saksalainen, ei hänkään ymmärtänyt lippujen saksankielisestä infosta, että mitä eroa on A-C-vyöhykkeet kattavalla "City tour"- ja "Tourist"-lipuilla, muuta kuin hinta. Lisäksi automaatit eivät hyväksyneet kumpaakaan korttiani, ei sitä missä on pankki- ja luottovaihtoehdot eikä pelkkää luottokorttia. Käteistä siis mukaan jos aiotte ostaa matkalippuja! Tämä oli kolmas reissuni Saksaan enkä ole yhtään kertaa saanut lippua ostettua, en missään kaupungissa. Kaikkialla muualla, kuten esimerkiksi ravintoloissa ja ruokakaupoissa kortti on toiminut ongelmitta, jopa lähimaksu, jota tosin monet myyjät ihmettelevät kovasti, "kontaktless!"


Potsdamissa kohteemme oli Sanssoucin linna ja puisto. Sinne päästäkseen voi joko vaihtaa lähijunaan tai kävellä muutaman kilometrin matkan. Menimme junalla, eikä se(kään) ollut yksinkertaista. Infotaulussa oli Sanssouci ja raiteen numero, mutta raiteella olevassa junassa ei lukenut mitään. Junan sisällä oli näyttötauluja mutta niistä jokainen näytti erilaista sisältöä. Junan lähtiessä liikkeelle emme siis olleet lainkaan varmoja, olemmeko menossa oikeaan suuntaan. Olimme, ja Sanssouciin oli vain kaksi pysäkinväliä. Yllä oleva sisäänkäynti oli aseman lähellä. Puisto on todella valtavan suuri, ja sisäänkäyntejäkin on useita, monesta eri suunnasta. Linna on Fredrik Suuren loma-asunnoksi rakennettu, 1700-luvun puolivälissä. Matkaoppaani tiesi kertoa, että siellä kuningas rentoutui sotaretkien välissä, soitti huilua, sävelsi musiikkia ja seurusteli ranskaksi eurooppalaisen älymystön kanssa. Ei huono "kesämökki".


Nykyään osassa rakennuksista toimii yliopisto, muun muassa tässä jossa pääsi kulkemaan pylväskäytävää pitkin. Vaihteeksi pääsin ottamaan turistikuvia :) Puistoalue on todella laaja; kävelimme aika pitkään, ohitimme kasvitieteellisen puutarhan ja päädyimme joidenki "sivurakennusten" luo. Tienviitoissa luki että päärakennukseen on puolitoista kilometriä matkaa!


Täältä kävelimme Potsdamin keskustaan syömään. Myös Potsdamissa on Brandenburgen Tor, tosin en tiedä mikä se on. Seurasimme sinne johtavia tienviittoja, koska oli loogista päätellä sen olevan turistikohde, ja oletettavasti sellaisen lähellä on ruokaa. Vaihtoehtoja olikin useita, kiinalaista, itävaltalaista, italialaista ja vaikka mitä muuta. Ainakin 6-7 paikkaa parinsadan metrin matkalla. Päädyimme pizzalle, koska olimme hurjan nälkäisiä. Ruoka oli halpaa (kaikki pizzat 3,50 €) mutta annos aika pieni. Enpä muista, milloin olisi ollut pizzan jälkeen olo että olisin ehkä jaksanut toisenkin... Pizza ja olut yhteensä 7 €, päälle jälkiruoka muistaakseni 5,5 €. Otin kylmän kaakaon jossa oli vaniljajäätelöä ja kermavaahtoa. 


Ruuan jälkeen kävelimme rautatieasemalle, jonne ei ollut minkäänlaisia opasteita. Onneksi miehen puhelimessa oli sen verran akkua jäljellä, että saimme katsottua kartasta oikean suunnan. Osuimme asemalle 3 minuuttia ennen junan lähtöä, oi mikä ajoitus. Matkustimme takaisinpäin vähän lyhyemmällä kaavalla, jäimme pois keskustan länsipuolella Zoologischer Gartenilla. Eläintarha olisi ollut kiva, mutta se meni kiinni viideltä ja viimeinen sisäänpääsyaika oli klo 16.30. Olimme vähän myöhässä. Kävelimme sitten lähistöllä olevalle Kurfürstendammille. Onhan sekin aikamoinen klassikko Berliinissä. Sunnuntaisin on vaan se, että melkein kaikki kaupat ovat kiinni. Tuuli oli sen verran kylmä, että hyppäsimme metroon ja matkasimme Uhlandstrasselta Wittenbergplatzille. Kävelimme Tiergartenin reunaa kohti ydinkeskustaa. Oikaisimme puiston poikki Potsdamer Platzille, jonka lähellä on holokaustimuistomerkki Holocaust-Manchmal. Ja arvatkaapa vaan oliko kummankaan kännykässä riittävästi virtaa valokuvaamiseen... Tämä oli ehdottoman vaikuttava kokemus. Yli 2700 betonipaatta, eri korkuisia keskenään. Välissä niin kapeat käytävät, että vain yksi ihminen mahtuu kulkemaan. Matalimmat ovat noin polvenkorkuisia, korkeimmat parimetrisiä. Puiston alla on museo, mutta sinne emme menneet. Alkoi olla sen verran myöhä. Olisi varmasti ollut vaikuttavaa nähdä kaikki tiedetyt noin kuusi miljoonaa nimeä kirjoitettuna. Hyppäsimme turistibussiin numero 100, jolla pääsimme Alexanderplatzille. Siellä haahuiltiin vähän aikaa, sitten mentiin S-Bahnilla kohti ruokapaikkaa. 

Menimme taas syömään samaan korealaisravintolaan kuin perjantaina. Tällä kertaa olimme perilla iltakymmeneltä, joten oli hyvää aikaa tilata ruokaa. Kovinkaan paljoa en ymmärtänyt listasta, en ainakaan koreankielisistä nimistä. Sen verran olin kärryillä että tiesin tilanneeni kalaa, riisiä ja vihanneksia, ja kyytipojaksi korealaisen oluen. Enkä jaksanut tänäänkään syödä lautasta tyhjäksi. 35000 askelta saatiin tähänkin päivään.

Maanantaina oli kello soimassa kahdeksalta, että ehdimme käydä DDR-museossa ennen kotiinlähtöä. Olin huomioinut museon jo ennen matkaa lukiessani matkaoppaita, mutta vielä enemmän kiinnostuin kun kuljimme sen ohi lauantaina. Aikuisen sisäänpääsy maksoi 9,50 € mutta oli sen arvoinen.


Heti alussa tuli vähän kolho olo, koska vessakäynnin jälkeen päädyin lähimpänä olevaan kopperoon, kuulusteluhuoneeseen. Osuinpa sinne vielä niin, että kun astuin sisään niin kuulustelijan ääni voimistui. Aika karu fiilis. Kuulustelu tuli nauhalta eikä äänenvoimakkuus muuttunut aina kun huoneeseen astui sisälle, kokeilin toisen kerran. 

Näyttely on interaktiivinen, eli siellä pystyi kokemaan hurjasti eri asioita. Siellä on muun muassa DDR:läinen asunto, jossa kaappien ja laatikoiden ovia avaamalla löysi lisätietoa. Tai näyttelyseinissä näyttöjä, joita koskettamalla sai tehdä eri aiheisiin liittyviä testejä. Osaatko pukeutua kuin DDR-kansalainen, tai tiedätkö mitä juhlapäivää vietettiin syntymäpäivänäsi...

Pakko tunnustaa, että olin aika huonovointinen. Johtuiko lie siitä, että esimerkiksi asunnon ikkunat oli tehty niin, että niihin oli simuloitu ulkomaailma. Tuli olo kuin olisi ollut peilitalossa, kuin lattiat olisivat olleet vähän vinossa, kuorrutettuna erilaisilla valoilla ja äänillä. 








Olimme museossa vain tunnin, mutta aika helpottunut olo oli kun päästiin ulos. Ulos ei muuten päässyt kuin museokaupan kautta, jonne päästäkseen piti lukea lipun QR-koodi. Eli lippu talteen ja helposti esiin otettavaksi. Vähän aikaa täytyi hengitellä ulkona rauhassa, ennen kuin pääsimme jatkamaan matkaa. Menimme taas 100-bussilla pari pysäkinväliä, ja sanoin vielä bussissakin että huimaa ja on kummallinen olo. Onneksi se siitä tasaantui. Haimme hotellilta tavarat ja lähdimme asemalle. Siellä vielä lähtökaakao ja lipun ostoon. Lentokentälle menee nopeampia ja hitaampia junia, menin sillä joka lähti samoihin aikoihin kuin miesystäväni juna toiseen suuntaan. S-Bahnilla matka Ostbahnhofilta Schönefeldiin kesti noin 35 minuuttia. Olin kentällä noin puolitoista tuntia ennen lennon lähtöä. Katselin infotaulusta lentoni lähtöporttia ja sen tiedon mukaan päätin mihin rakennukseen menen turvatarkastukseen. Lähtöselvityksen olin tehnyt netissä edellisiltana (kuten tullessakin), ja lippuviesti tuli kännykkään junamatkalla. Aika myöhään, kun monesti suositellaan että kentälle mentäisiin 2 tuntia ennen lennon lähtöä. Eipä olisi onnistunut koska e-lipun linkin sisältävä tekstiviesti tuli alle 2 tuntia ennen lähtöä... 


Turvatarkastukseen oli pitkä jono, mutta jono liikkui nopeasti. Olin läpi 50 minuuttia ennen lennon lähtöä, vain huomatakseni että ulkona ollut porttitieto oli väärä. Täällä taululla luki että tieto tulee klo 13.59, lennon piti lähteä klo 14.20. Vähän ennen kahta tuli portin numero, ja ihmisjoukko alkoi suunnistaa sitä kohti. Liki parisataa ihmistä ahdettiin pieneen huoneeseen, jossa sitten odotettiin että meidän kone saapuu, ja koneen tultua odotettiin että saapuvat matkustajat pääsevät pois. Lopulta matkaan lähdettiin  puolisen tuntia myöhässä. Sinänsä ei haitannut, koska Berliinistä ei ollut suoria lentoja iltapäivällä (paitsi Finskillä ja se olisi maksanut yli 300 €), joten vaihdoin konetta Oslossa neljän ja puolen tunnin vaihtoajalla. Olisin toki voinut etsiä toisen yhtiön jatkolennolle, mutta koin että se olisi ollut turhan hankalaa. Kun huomasin, ettei Helsinki-Berliini-Helsinki välille ole kohtuuhintaisia suoria lentoja perjantai- ja maanantai-iltapäivinä, ja että joudun vaihtamaan konetta mennessä ja tullessa, niin pidin helpompana pysytellä yhden ja saman yhtiön lennoilla. Hyvin sain ajan kulumaan Oslossa kirjan kanssa. Oslossa satoi lunta, joten kiitoraroja piti puhdistaa ja koneen siivet putsata jäästä. Näiden toimenpiteiden vuoksi lähtö viivästyi melkein tunnilla. Helsingissä minulla piti olla 1 h 10 min aikaa laskeutumisen ja bussin lähdön välillä, nyt vaikka kone otti myöhästymistä kiinni niin aikaa jäi alle puoli tuntia. Onneksi pääsin koneesta pois nopeasti, ja osuinpa kentältä ulos ovesta joka oli lähimpänä bussipysäkkiä. Vajaan vartin odotus ja sitten bussilla kotiin, jossa olin kolmelta tiistain vastaisena yönä. Nukuin bussissa puolisentoista tuntia, joten ei haitannut vaikka pääsin kotona nukkumaan vasta puoli neljältä, herätyksen ollessa tiistaina aamupäivällä klo 9.30. Melkoisen väsymyksen kanssa on mennyt pari päivää mutta kyllä se tästä. 

Reissu oli kiva. Berliini osoittautui yllättävän pieneksi kaupungiksi, ja siten helposti hallittavaksi. Välillä jäätiin pois eri pysäkillä minulle uudella seudulla, mutta parin kolmen korttelin kävelyn jälkeen oltiinkin jo jossain tutummassa kulmassa. Joki tietysti helpottaa suunnistamista entisestään. Koska olin liikkeellä talvella, ei turisteja ollut ruuhkaksi asti missään. Hintataso oli varsin kohtuullinen. Olin pukeutunut talvikenkiin ja -takkiin, ja ne olivat tarpeelliset. Lämpötila oli päivällä 7-10 astetta, mutta monena päivänä oli tuulista. Vastatuuli varsinkin oli sen verran raaka, että ohuet hanskat olisivat olleet hyvät. (Mulla oli hanskat mukana mutta en käyttänyt niitä, oli kivempi kulkea käsi kädessä ilman hanskoja :D ) Liikkuminen oli helppoa, sekä metron että S-Bahnin linjakartat ovat selkeitä, lisäksi junissa on kuulutukset joka pysäkillä että missä ollaan ja minne kulkuneuvo on menossa. Myös lentokentän opasteet ovat selkeät. Käyttämäni matkaoppaat olivat noin kuuden vuoden takaa, ja edelleen varsin ajankohtaiset. Berliinin uuden lentokentän tosin piti avautua - lähteestä riippuen - kesäkuussa 2012 tai piakkoin, mutta se ei ole vieläkään käytössä (on siis Saksan oma Länsimetro). On siis lennettävä joko Schönefeldin tai Tegelin kentälle. Kulttuurikeskus Tacheles on mainittu useammassa oppaassa; se on lopettanut toimintansa vuonna 2012 ja vasta nyt siihen on suunnitteilla uutta, mutta ei ole tietoa milloin se avautuu.

Tämmöiset treffit tällä kertaa. Seuraavan kerran tavataan maaliskuussa Suomessa, lähdetään kavereiden kanssa Lappiin hiihtämään :)

keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Teatterissa: Masennuskomedia Kansallisteatterissa

Tammikuun bloggariklubilla yhtenä ohjelmanumerona oli Masennuskomedia. En tiedä, onko minulla huono huumorintaju vai olenko pessimisti; huomasin nauravani paljon vähemmän kuin muu yleisö. Eeva Ahosen (Pirjo Luoma-aho) työnarkomania, siitä seuraava työuupumus, uudelleen hyökkäävä työnarkomania ja toinen romahdus ovat surullisia asioita. Eevan touhu menee pahasti överiksi, mikä on minulle ennemminkin pelottavaa kuin hauskaa. Yksittäiset hauskat repliikit keventävät tunnelmaa, mutta niissäkin ajattelin että tästä ei hyvä seuraa. Nyt tätä kirjoittaessa tuli mieleen että mikäs Piisamirotta minä olen, tuhon ennustaja :D

Eevan hahmo on hallitseva, ja Pienen näyttämön intiimi tunnelma tekee sen, että Eeva on myös yleisön suhteen energiaa vievä. Kauhistus, jos tuollaisen ihmisen kanssa pitäisi olla yksikin päivä samassa työpaikassa! Eeva on ollut ikänsä töissä miesvaltaisella terästeollisuuden alalla, ja on tottunut olemaan kova menestyäkseen. Tehokkuus ja tehostaminen ovat päivän sanoja, eikä Eeva pääse niistä eroon edes mielenterveyskuntoutujien työkeskuksessa. Hän saa hankittua suurtilauksen pehmoleluja, mutta toimitusaikataulu on kohtalaisen kireä. Sehän on Eevalle vain kiinnostava haaste, ei ongelma. Keskuksen toiminnan tehostaminen onnistuu loistavasti - tietenkin, kun asialla on Eeva Ahonen. Mutta liika on liikaa. Vaikka Eeva saa aktivoitua Piken (Maria Kuusiluoma), Sakun (Tuomas Uusitalo) ja Eliaksen (Pietu Wikström), hän saa huomata että mahdottomia ei voi vaatia. Kuten hän lopussa sanoo, ei voi olla niin että ihmisen pitää koko ajan olla tehokkain versio itsestään.


Tehokkuus on ollut vallitsevana Eevan koko elämän ajan, ja se on vaikuttanut ihmissuhteisiin. Työ on ollut tärkeää, on sitä edelleen, eikä Eeva siksi ymmärrä aikuisen poikansa Mikan (Arttu Kapulainen) haahuilua ja oman paikan etsintää. Mika puolestaan kokee, että äiti vaatii liikaa, elämässä on muutakin tärkeää kuin palkkatyö. Onneksi Eevakin lopulta oppii olemaan itselleen armollinen.

Masennuskomedia oli ehkä muille hauskempi kokemus, minulle se oli koskettava ja vaikuttava ajankuvaus. Siinä on tärkeää pohdintaa ihmisyydestä, ihmisarvosta, elämän prioriteeteista. Milloin työ haukkaa liian ison osan päivistä? Kuinka kauan ihminen jaksaa, kun arvo mitataan tuottavuudessa? Näytelmä muistuttaa siitä, että "arvo ei ole sama asia kuin hinta", että ihminen on arvokas itsessään. Samalla se muistuttaa siitä, että kenelle tahansa voi käydä näin. Mitä sinulla on varalla, jos työ otetaan pois, miten täytät päiväsi silloin? 

Pirjo Luoma-aho on huikean hyvä raskaassa roolissaan. Ei varmasti ole helppoa olla Eeva, ajatellen kuinka tämä imee energian ja hengitystilan. Koin, että muutenkin roolitus on mennyt kohdilleen. 


Erityisen vaikuttunut olen siitä, miten esityksessä liu'utaan kohtauksesta toiseen. Ensin Eeva puhuu yhdelle ihmiselle, sitten naps vaan jopa kesken lauseen hän kääntyy ja jatkaa lausetta toiselle ihmiselle, toisessa tilanteessa. Näitä huikeita siirtymiä on useita. Sama lavastus toimii eri tilanteissa, eli mitään kikkailua ei tarvita. Videoprojisointeihin suhtaudun varsin epäilevästi, etenkin kun olen nähnyt joitakin esityksiä joissa en ole ihan ymmärtänyt videon osuutta. Tässä se sulautuu luontevaksi osaksi tarinaa.

Nautittava kokemus kaiken kaikkiaan. Ja jäi sellainen fiilis, että haluaisin mennä katsomaan tämän uudelleen. 

Kuvat: Mitro Härkönen / Kansallisteatteri

Masennuskomedia
Rooleissa Pirjo Luoma-aho, Maria Kuusiluoma, Paula Siimes, Tuomas Uusitalo, Pietu Wikström, Arttu Kapulainen, Antti Pääkkönen
Käsikirjoitus Kirsikka Saari ja Jenni Toivoniemi
Ohjaus Mari Rantasila
Videosuunnittelu Pyry Hyttinen
Lavastus Katri Rentto
Pukusuunnittelu Ninja Pasanen