tiistai 24. lokakuuta 2017

Tulossa: Helsingin kirjamessut

Kaksi yötä kirjamessuihin, itselläni kolme koska pääsen paikalle vasta perjantai-iltana. Voi voi kun työnteko haittaa harrastusta... Toisaalta, olen tehnyt ohjelmasuunnitelman niin aika täynnä on nuo yksi ilta ja kaksi päivää :D Tältä näyttää listaus siitä, mitä haluan nähdä:

Pe 27.10.

  • 18-18.30 Marko Annala / Aleksis Kivi TAI Arne Dahl /Mika Waltari
  • 18.30-19 Kansallisbaletin Kalevalanmaa / Minna Canth
  • 19-19.30 Tuomas Vimma / Mika Waltari

La 28.10.

  • 9- n. 10.30 bloggariaamiainen
  • 11-11.30 Kirjasta näyttämölle - Kangastus 38 Kansallisteatterissa / Minna Canth
  • 11.30-12 Kirjasta näyttämölle - Kansallisteatterin Vanhat mestarit / Minna Canth
  • 12-12.30 Joel Willans / Katri Vala
  • 12.30 Jussi Adler-Olsen / Akateeminen kirjakauppa
  • 13 Kjell Westö / Suomalainen kirjakauppa
  • 13.30-14 Dekkarilauantai: Menneisyyden miehiä. Virpi Hämeen-Anttila, Timo Saarto, Jukka I. Mattila ja Lauri Mäkinen / Mika Waltari 
  • 14-15 Dan Brown / Sali 101
  • 16 Rosa Liksom / Suomalainen kirjakauppa
  • 17-17.30 Ella Kanninen / Kirjakahvila
  • 17.30 Joel Haahtela / Otavan lava


Su 29.10.

  • 11-11.30 Marisha Rasi-Koskinen / Kullervo
  • 12-12.30 Samuel Björk / Mika Waltari
  • 12.30-13 Samuel Davidkin / Mika Waltari
  • 13-13.30 Tellervo Koivisto / Aleksis Kivi
  • 13.30-14 Cosy crime i svenskfinland ( Eva Frantz) / Edith Södergran
  • 14.30-15 Katja Kaukonen / Mika Waltari
  • 15-16 HS esikoiset lavalla / Aleksis Kivi
  • 16-16.30 Taiteilijaromaanit (Venla Hiidensalo, Kati Tervo ja Mila Teräs) / Takauma
  • 16.30-17 Hanna-Reetta Schreck / Minna Canth TAI Miten lauluni ovat syntyneet (Maija Vilkkumaa ja Olavi Uusivirta) / Suomalainen kirjakauppa

On kai tuossa jokunen tauko käydä syömässä ja tutustua viinimessuihin... :D Pelkään taas pahinta; hieno suunnitelma on valmis mutta toteutus mennee metsään pahemman kerran. Todennäköisesti bongaan osan kirjailjoista kirjakauppojen ja kustantamoiden lavoilta ja jään ohikulkumatkalla kuuntelemaan. Sitten skippaan suunnitellut vain törmätäkseni kiinnostavaan esitykseen johon en ole osannut varautua. 

Pysykää siis kuulolla, ensi viikolla nähdään miten kävi!

tiistai 17. lokakuuta 2017

Teatterissa: Kuolema Venetsiassa Kansallisteatterissa

Kuolema Venetsiassa menee normaalisti Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä, mutta Jukka Puotilan juhlanäytöksen kunniaksi se valtasi Suuren näyttämön. Ja täytti sen loisteliaasti. 

Alku on hurjan tehokas. Jukka-Pekka Palon monologi kirjailija Thomas Mannina on kiihkeä ja intensiivinen. Pian alkaa kuulua Puotilan - Gustaf von Aschenbachin - ääni, ja vähitellen hän astelee näkyviin. Yleisö antaa taiteilijajuhlaa viettävälle Puotilalle heti suosionosoitukset. Tyylikäs kumarrus, ja eteenpäin. Esitys pysyy intensiivisenä, vangitsevana. Tunnelma kiihtyy, lämmeten edetessään kuin auringon paahtama päivä. Puotilan Aschenbach kokee rakkauden tuskaa, ahdistusta, epätoivoa. Hän haluaa samaan aikaan sekä pysyä Venetsiassa että paeta sieltä. Palon Mann pohtii tarinaa eteenpäin, kuvaa mitä Aschenbach tekee ja tuntee. Kirjailija ja hahmo käyvät tiivistä vuoropuhelua. Jaksoin taas hämmästellä sitä, miten kummassa näyttelijät pystyvät muistamaan pitkiä ja vaativia puheosuuksia. Tässä etenkin, kun lähes koko puolitoistatuntisen on jompikumpi äänessä. 

Tarja Simonen lavastus on yksinkertainen mutta tehokas. Aina ei tarvita näyttävää visuaalisuutta ja pyörivää näyttämöä. Pylväät, tuolit ja vesiallas riittävät. Herrojen karisma täyttää lopun tilan. Katosta äänettömästi valuva hiekka vahvistaa tunnelmaa, korostaa sitä että aikaa on rajallisesti. Katsojan on pidettävä toinen silmä hiekassa; keko näyttämöllä kasvaa hitaasti mutta varmasti. Mitä tapahtuu, kun viimeinenkin murena on valunut? Entä mitä tekee vesi, vesi joka ei suinkaan ole pelkästään puhdistavaa?

Iso osa esitystä on myös Artturi Aallon sellonsoitto. Välillä musiikki soi puheen taustalla, välillä sitä pysähdytään kuuntelemaan. Mielestäni on mahtavaa, että myös Aalto on näyttämöllä eikä soitto tule kulisseista tai nauhalta. Soitto virtaa, hiekka virtaa, esitys virtaa. Katsomossa on hyvä olla. 

Tässä on kaikki kohdallaan, ihan kaikki toimii. Pakko vielä mainita toiseen kertaan intiimiys, tunne siitä että vaikka ollaan isossa tilassa niin ollaan lähellä, näyttelijät ja katsojat. Tähän yksi tekijä on varmasi se, että sekä Puotila että Palo ovat moneen kertaan lavan reunalla, katse kohti yleisöä, varsin pitkiä aikoja kerrallaan. Tulee olo että ollaan mukana Lidossa, ollaan aamiaisella, toivotaan pojan näyttäytyvän, pelätään kulkutautia. 

Koska kyseessä oli Puotilan juhlanäytös, esityksen lopuksi oli juhlallisuuksia. Aplodien jälkeen lavalle astelivat Katariina Kaitue ja Jani Karvinen, jotka kertasivat Puotilan uraa. Sen jälkeen saatiin sankari lavalle onniteltavaksi - kylpytakki päällä ja tennarit jalassa. Virallisten onnittelujen jälkeen Puotila lausahti muutaman sanan. Hänen puheessaan kiteytyi se, miksi hän on niin suosittu. Ilman yleisöä ei ole näyttelijöitä eikä ilman näyttelijöitä ole yleisöä. Teatteriesitys syntyy vuorovaikutuksesta. Unohtamatta sitä, mitä taustalla tapahtuu, mitä muut kuin näyttelijät tekevät esityksen eteen. 

Pakko loppuun tunnustaa, että sekoitin Venetsiat... Luulin olevani menossa katsomaan Venetsian kauppiasta, hyvin äkkiä kyllä havaitsin että niin tosiaan, tässä on Aschenbach ja Mann eikä Shylock  ja Antonio:D Onneksi sekaannus oli sellainen ettei siitä ollut mitään haittaa, molemmat tekstit on luettu ja oivallisiksi todettu :) 

Kuvat Tuomo Manninen / Kansallisteatteri

Kuolema Venetsiassa
Rooleissa Jukka Puotila ja Jukka-Pekka Palo, muusikko Artturi Aalto
Ohjaus ja dramatisointi Michael Baran
Lavastus ja puvut Tarja Simone
Valo- ja videosuunnittelu Ville Toikka
Äänisuunnittelu Kristian Ekholm

Lämmin kiitos Kansallisteatterille kutsusta!

tiistai 10. lokakuuta 2017

Ebbe Sadolin: På vandring i Venedig

Ebbe Sadolin: På vandring i Venedig
Tanskankielinen alkuperäisteos Vandringer i Venedig (1956)
Ruotsiksi kääntänyt Axel Ljungberg
Schildts 1957
174 s.







Finlandssvenska läsutmaningen on edennyt seuraavaan osaan. Syyskuun kirjasta ehdin postata vasta nyt, se on kyllä luettu jo jokin aika sitten. Kuukauden teemana oli "en bok från ett antikvariat". Nyt vasta huomasin, että tämähän onkin Tampereen yliopiston kirjaston poistomyynnistä, eikä antikvariaatista. Menköön silti. Muistan kun ostin kirjan, olin samaan aikaan ihastunut ja hämmästynyt. Piirroskuvitus oli yllätys, samoin se että sivut olivat reunasta kiinni toisistaan. Sydän verta vuotaen leikkelin niitä veitsellä auki, koska halusin saada sivut näkyviin ja tekstin luettavaksi. Tällä uudella lukukierroksella olen edelleen yhtä ihastunut.

Ebbe Sadolin on kirjoittanut useita matkaoppaita, På vandring i Venedig on sarjan viides. Muissa tuohon mennessä ilmstyneissä on vaelleltu Lontoossa, Tukholmassa, Pariisissa sekä Firenzestä Roomaan. Oletan Sadolinin kuvittaneen kirjansa itse, ainakaan nimiölehdeltä ei löytynyt kuin hänen ja ruotsintajan nimet. Kuvitus onkin ehkä kirjan kiinnostavin osuus. Kuvat ovat taidokkaita ja niistä saa hyvän käsityksen Venetsiasta. Mukana on sekä yleisnäkymiä että yksityiskohtia, esittelyssä on sekä palatseja ja toreja että ruokalautasen tyypillistä sisältöä, liukkaita rappusia ja paikallisia asukkaita. 

Kirkko, joka ei ole juurikaan suurempi kuin amerikkalainen autotalli
Kirjassa on esitelty Venetsian tärkeimmät nähtävyydet ja kerrottu joidenkin historiasta hyvinkin tarkkaan. Samalla kuitenkin rohkaistaan matkailijaa heittäytymään ja muistutetaan, että vaikka karttaa lukisi kuinka tarkkaan, niin todennäköisesti jossain vaiheessa eksyy ja löytääkin itsensä joltain idylliseltä pikkutorilta. Venetsia on ainutlaatuinen labyrintti. 

Ty Venedig är nog en bland de städer i världen, som det är vanligast att hitta i. Gatorna är smala, och samtidigt är husen så höga, att man ibland får en förnimmelse av att gå i en lång, mörk korridor. Och när till råga på  det korridoren vrider sig än till vänster och man inte har någon fri utsikt, är det tämligen hopplöst att orientera sig. 
Man andas lättnad ut, när man kommer till en av stadens 400 broar, för här är det väl ändå litet utsikt. Pyttsan, det är ofta bara en ny korridor, även om det är vatten i den här gången. 
Men likväl ljusnar det förr ellen senare, för så småningom kommer man ju till en av de små öppna platserna med en kyrka eller ett par trottoarkafé, där den vilsegångne kan samla krafter och studera sin stadskarta igen.
Men har man en karta över stan är det väl bara att läsa gatornas nam och följa dem, eller hur?
Ånej, så lått går det inte, för många av gatorna är så små och smala att det inte finns plats för namnet på kartan. T.o.m. på de någorlunda omfångsrika kartorna måste man nöja sig med att markera de viktigaste stödjepunkterna.

Tämä on varsin hauska matkakirja. Sadolinilla on persoonallinen ja humoristinen tyyli kertoa asioista. Vai miltä kuulostaa: "Engelsmannen förklarar stolt att han har klarat Colleoni på 16 minuter från kajen vid Dogepalatset, gått i fel bara tre gånger och stoppats två gånger av oväntade kanaler. Och han tror att han med fortsatt skall klara den på 13 eller 14 minuter." :) Sadolin kuvailee kaupunkia hyvin elävästi, kertoo väreistä ja tuoksuista. Monet yksittäiset tapahtumat ja tuokiokuvat ovat kuin kaunokirjasta. Kaupungin, taiteen ja arkkitehtuurin historia kietoutuu osaksi paikallisten arkielämää ja turistien kokemuksia.

En ole koskaan käynyt Venetsiassa, joten en osaa sanoa kuinka hyvin kirjan sisältö on edelleen paikkansapitävä. Toisaalta, eivät nähtävyydet välttämättä muutu miksikään 60 vuodessa. Samat taulut ovat samoissa museoissa, gondolit ja moottoriveneet kulkevat edelleen, kirkot seisovat paikoillaan. Kiinostuksen tämä kyllä herättää; kovasti tekee mieleni päästä Venetsiaan haahuilemaan, eksyilemään, löytämään pieniä helmiä matkaoppaiden ulkopuolelta. 

Lokakuu on jo pitkällä, ja haasteen seuraava kirja luettavana. Koska olen nainen, lukemistona on "en deckare skriven av en man". Siitä lisää kuun vaihteessa.

Tämän haluan laittaa Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan "kirja lisää hyvinvointiasi". Matkakirjojen lukeminen tekee sitä aina, lisäksi tässä kirjoitustyyli ja kuvitus herättävät riemua.





maanantai 9. lokakuuta 2017

Baletissa: Kesäyön unelma Kansallisbaletissa

Lauantai oli vauhtipäivä. Aamulla lähdin Turkuun kirjamessuille, sieltä Helsinkiin katsomaan Kesäyön unelmaa ja siitä vielä kotiin Tampereelle. Kun kerran lähdetään liikkeelle, hoidetaan monta kohdetta kerralla :) Päivästä tuli raskas mutta kiva. 

Shakespearen Kesäyön unelma lienee yksi niistä tarinoista, joista todella monella on jonkinlainen mielikuva. Olen lukenut näytelmän ja nähnyt yhden elokuvaversion, mutta tämä oli ensimmäinen näyttämökokemus. Heti ensimmäisenä pitää kehua lavastus: Sandra Woodallin minimalistinen lavastus tekee sen, että katsojan huomio kiinnittyy vain tanssijoihin ja siten on helpompi havainnoida kuka on kuka. Hahmoja on paljon, ja vaikka monet asuista ovatkin keskenään samankaltaisia on Woodall tehnyt kaikkiin jonkun jutun minkä avulla hahmot erottaa toisistaan. 

Titania ja Oberon - Tiina Myllymäki ja Sergei Popov 

Helena ja Demetrios - Linda Haakana ja Tuukka Piitulainen
Juoni on olennaisesti kuvattu tässä Baletin nettisivujen lausahduksessa: "Miten käy, kun Helena rakastuu Demetriokseen, joka on rakastunut Hermiaan, joka on rakastunut Lysanderiin, joka rakastuukin vahingossa Helenaan samalla kun Titania vahingossa rakastuu aasiin vaikka on yhdessä Oberonin kanssa?" Ihanaa klassista komediaa! Onhan se tietysti hirveän traagista kun rakastaa väärää tyyppiä mutta tässä tapauksessa sille ei voi olla nauramatta. Demetrios (Tuukka Piitulainen) ja Lysander (Florian Modan) joutuvat lähes painimaan, kun molemmat haluavat Hermian (Elena Ilyina). Hermia rakastaa Lysanderia, mutta on isänsä toimesta määrätty Demetriosin puolisoksi. Ja Demetrios-parka on hätää kärsimässä, kun joka nurkan takana on vaanimassa umpirakastunut Helena (Linda Haakana). 

Hermia ja Lysander karkaavat metsään ja päätyvät keijujen valtakuntaan. Sekä keijujen kuningas Oberon (Sergei Popov) että haltia (Puck) touhuavat taikayrttinesteen kanssa ja kas, taian valtaan joutuu yksi jos toinenkin hahmo, minkä seurauksena rakkauden ja jahdin kohteet vaihtuvat ja kommellusten sekamelska on valmis. Yleisö tuntui nauttivan, katsomossa sekä naurettiin ääneen että annettiin runsaasti väliaplodeita.

Puck  ja keijukuoro - Samuli Poutanen sekä balettioppilaitoksen oppilaita
Asiat saadaan vinksalleen ja myös korjattua toisen puoliajan puoliväliin mennessä. Sitten saadaan suuret hääjuhlat. Prinsessa Ruususen häämarssi on komeaa katsottavaa, ja jos ei tietäisi että toista puoliskoa on mennyt vasta vähän aikaa, olisi helppo kuvitella sen olevan loppukohtaus. Ei suinkaan, vaan vielä nähdään lisää juhlaa, kunnes koittaa seuraava massiivinen kohtaus. Jukka Merjasen viulusoolo säestää juhlia, ja sen päätyttyä katsomo räjähtää. Mutta kas, eihän esitys ollutkaan lopussa! Vielä jatketaan vähän aikaa. Onkohan tämä kujeilua katsojien kanssa, jos on niin toimii!


Olen tainnut aiemmikin kehua Kansallisbaletin tanssijoiden kykyä tuoda esitykseen näytelmällisyyttä. ja teen sen taas. Edelleen ihastuttaa, kuinka ilmeikästä heidän työskentelynsä on. Tunnetilat näkyvät paitsi liikkeessä myös kasvoilla. 

Kokonaisuus on hieno. Lavastus ja myös valaistus on kauttaaltaan vähäeleinen, ollaan sitten ihmisten tai keijujen maailmassa. Esitys on pituudeltaan sopiva, jotta myös pienemmät katsojat jaksavat seurata. Tätä ei ole venytetty tarpeettoman pitkäksi; jokaisella tanssinumerolla on merkityksensä kokonaisuuden kannalta, eikä kertaakaan tule olo että jotain on tehty vain siksi että annetaan pääroolien esittäjille lisää aikaa esitellä taitojaan. 

Jos on vauhtia ja komiikkaa Kansallisbaletin esityksessä, oli sitä myös matkallani. Päivällä olin Turun Kirjamessuilla, josta ehdin linja-autoasemalle minuuttia ennen bussin lähtöä ja viime sekunneilla autoon sisään. Bussi olikin sellainen, joka pysähtyi Helsingissä vain  Meilahdessa ja Kampissa, eli kun olin varautunut jäämään Kisahallilla pois puoli kuuden aikaan niin olinkin viittä yli Kampissa. Messujen väsyttämillä jaloilla kipitin minkä korkonilkkureilla kävellen pääsin ja olin katsomossa viittä vaille :D Kotimatkalla myöhästyin tietenkin bussista, onneksi ei ollut illan viimeinen vaan seuraava lähti puoli tuntia myöhemmin. Tampereella osuikin kaupungin bussi sopivasti kohdalle niin pääsin kotiovelle puoliltaöin. Mutta en rakastunut matkalla keneenkään, enkä eksynyt metsään tai muuallekaan, en kohdannut haltioita joten loppu hyvin tässäkin tapauksessa :D

Kuvat: Kansallisbaletti / Sakari Viika
Kesäyön unelma 21.10.2017 saakka
Koreografia Jorma Elo
Musiikki Felix Mendelssohn Bartholdy
Musiikin johto Philippe Béran
Lavastus ja puvut Sandra Woodall
Valaistus Linus Fellbom

Kokoonpano 7.10: 
Laulu Tatjana Romanova-Vorontsova ja Päivi Karjalainen, viulusoolo Jukka Merjanen
Titania Tiina Myllymäki
Oberon Sergei Popov
Puck Samuli Poutanen
Hippolyta Rebecca King
Theseus Nicholas Ziegler
Hermia Elena Ilyina
Helena Linda Haakana
Lysander Florian Modan
Demetrius Tuukka Piitulainen
Egeus Aapo Siikala
Käsityöläiset Wilfried Jacobs, Linas Kavaliauskas, Atte Kilpinen, Jouka Valkama, Teemu Tainio ja Evaldas Bielinis

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Turun kirjamessut 2017

Tänä vuonna osallistuin Turun kirjamessuille ensimmäistä kertaa bloggaajana, kerran olen käynyt siellä aiemmin. Muutaman vuoden tauon jälkeen fiilis oli sama kuin ensimmäisellä kerralla: koululaiset tekevät hauskoja ja rentoja haastatteluita, halli on tarpeeksi pieni niin että siellä on helppo kulkea ja muistaa eri paikkojen ja esiintymislavojen sijainti, ihmisiä on juuri sopiva määrä eli tungos ei ole ahdistava, ihmiset hymyilevät paljon... 

Lauantainen saapumiseni messuhalliin ei sujunut ihan käsikirjoituksen mukaan. Julkiset yhteydet Tampereelta Turkuun kulkivat vähän hankalasti. Jos olisin halunnut päästä paikalle kymmeneksi, olisi pitänyt lähteä ennen kuutta joko junalla tai bussilla. 8.15 lähteneellä Onnibussilla olin Turussa n. 10.15. Linja-autoasemalla en nähnyt minkäänlaisia opastekylttejä Messukeskukseen. Katsoin kartasta että jaha, olen tässä ja Messukeskus tuolla. Entä miten sinne pääsee? Tuosta rautatieaseman ohi Ratapihankatua ja käännös oikealle Pansiontielle. Yksinkertaista, eikö? Paitsi että ei. Kartan mittakaava oli todella pahasti pielessä. Sen mukaan matka linja-autoasemalta rautatieasemalle on ihan lyhyt (todellisuudessa kymmenisen minuuttia kävellen) ja rautatieasemalta Messukeskukseen jonkin verran pidempi (paitsi että kävellen meni yli tunti). Sateessa tallustellessa manasin, että olisi taas kannattanut katsoa messujen nettisivua edellispäivänä, siellä ehkä olisi ollut ohje bussikuljetuksesta tai maininta siitä, paljonko matkaa asemalta on. Pansiontie ei suinkaan ollut suora jatke Ratapihankadulta vaan välissä oli ainakin Tukholmankatu ja taisi olla joku muukin. Epäilin jo, että olen mennyt ohi. Ajoradalla näkyi tolpissa kaksi pientä kylttiä, jossa luki Messukeskus ja oli nuoli suoraan eteenpäin. Jalankulkijalle opasteita ei ollut, eikä myöskään autokaistojen yläpuolella ollut mitään. Jos en olisi nähnyt muutamaa bussia joissa luki 100 Messukeskus, olisin varmasti menettänyt hermoni, kääntynyt takaisin ja viettänyt päivän Turun keskustassa. 

Saavuin Messukeskukseen sen verran myöhään, puoli kahdentoista jälkeen, että pari ensimmäistä kiinnostavaa ohjelmanumeroa oli jo mennyt. Onneksi tarjontaa oli sen verran paljon, että ehdin nähdä muutamassa tunnissa vaikka mitä. "Yllättäen" etukäteissuunnitelmani ei pitänyt lainkaan mutta näin ja kuulin paljon listalta ohi :D

Auditoriossa oli menossa "Kirjailija ja hänen kustannustoimittajansa", jossa Pirkko Saisio ja Petri Tamminen keskustelivat Antti Arnkilin kanssa. Tämän olisin halunnut nähdä kokonaan, mutta ehdin mukaan vasta lopussa. Paikka ovenraossa oli huono; ihmisiä tunki ohi joka puolelta joten keskittyminen keskusteluun kärsi.

Auditoriosta livahdin halliin, kiersin nopeasti antikvaariosaston ja kurkkasin Lasten alueen (näyttipä siellä viihtyisältä). Sen jälkeen osuin Sydänääniä-pisteelle. Turun seudun äidinkielenopettajat olivat taas saaneet haastattelijoiksi joukon yläkoululaisia ja lukiolaisia, ja haasteteltavaksi hurjan määrän kirjailijoita. Tätä pidemmälle en päässytkään, koska heti oli luvassa itseäni kiinnostavia kirjailijoita.

Ensimmäisenä kuulin Dieter Hermann Schmitziä, jonka näin esiintymässä Tampereella pääkirjasto Metsossa muutama viikko sitten. Silloin mukana oli myös kustantaja ja suomentaja. Tampereella keskustelu oli vapaamuotoista, täällä nähtiin perinteinen haastattelu. Mielestäni koululaiset onnistuvat aina hyvin; vaikka aikataulu on tiukka (15 minuuttia) niin siinä ehditään kysyä monia kysymyksiä. Pidän siitä, että opiskelijat kertovat omia mielipiteitään ja tuntemuksiaan kirjasta. Myös se toimii, että ei ole mitään valmista kysymyslistaa vaan haastattelijat tekevät kysymykset itse. Ainoa yhteinen kysymys eri haastatteluissa oli se, että mille muulle kuin kirjallisuudelle kirjailijan sydän sykkii. Näin jokainen haastattelu oli erilainen ja persoonallinen.

Schmitz kertoi kirjastaan Kun sanat ei kiitä. Omia lempisanoja hänellä ovat esimerkiksi jompikumpi ja lämpimämpi. Sanojen sisältö ei ole tärkeä vaan se miltä ne kuulostavat. Myös sanat kuten syöttää ja tanssittaa ovat hänestä kiinnostavia. Että perusverbeistä on muovautunut samankaltainen sana kuvaamaan tilannetta, jossa asia tehdään toiselle. 

Miki Liukkosta haastatteli lukiolainen, joka pyysi lupaa kutsua kirjaa tässä tilanteessa O:ksi. Liukkonen suostui, koska täytyyhän kirjaa kutsua jollakin nimellä. Kuulemma tästä oli pidetty kustantajan kanssa erillinen palaveri, ja hän joutui perustelemaan tarkasti miksi haluaa kirjan jolla ei oikeastaan ole nimeä. En ole järkälettä lukenut vielä, ja vähän hirvittää: miten selviän kun mukana on valtava määrä ihmisiä ja mm. kvanttifysiikkaa? Oli kiinnostavaa kuulla kirjasta, miten se rakentui ja miten lukijaa härnätään.


Myöhemmin iltapäivällä kuuntelin Pirkko Saision haastattelua. Spuuki Spaidermän ja raju nonna on hyvä, ja ainakin minua naurattaa edelleen. Tämänkin kirjan kohdalla kuultiin kiinnostavaa taustoitusta. Spuuki Spaidermänin perhe oli suostunut kirjan tekoon, kunhan siitä tulee sellainen ettei päähenkilön tarvitse kärsiä siitä myöhemmin. Eli ei koostetta hölmön tuntuisista sanomisista, niinkuin monissa lasten suusta - aiheisissa jutuissa on. Kuulemma Spuuki Spaidermän itse ei oikein miellä, että kirja on julkinen juttu. Hän oli ihmetellyt, miten nonna voi antaa kirjoja toisille, kun se on heidän kirjansa! Kuultuaan että kirjaa myydään kaupoissa hän oli myös kysynyt että saako nonna kaikki rahat. Ei saa, mutta rahat ovat toistaiseksi nonnan tilillä ja valvottavana, jottei Spuuki Spaidermän käytä kaikkia legoihin. :) Oli hauska kuulla, mitä nuorelle herralle nyt kuuluu, ja myös siitä miten Saisio kokee isovanhemmuuden.

Rosa Liksomin bongasin sattumalta signeeraamassa :) Hänellä näytti olevan aikaa jutustella ihmisten kanssa :) Turussa oli muutenkin sellaista, että kirjailijoita näkyi tosi paljon liikkumassa ympäriinsä. Kaipa he Helsingissäkin kulkevat, mutta siellä heitä on vaikeampi bongata ihmismassan seasta. 

Martin Österdahl on uudempi ruotsalainen dekkarituttavuus, jolta on tänä vuonna suomennettu teos Armoton todellisuus. Tähänkin osuin sattumalta paikalle enkä kuullut koko haastattelua. Kirja sijoittuu vuoteen 1996, aikaan jolloin jo oli ensimmäiset kännykät. Haastattelussa keskusteltiinkin  mm. siitä, että yhä enemmän hyökkäyksiä tehdään verkossa eikä panssarivaunuilla. On aika hurjaa ja pelottavaakin ajatella, kuinka paljon sekasortoa ja vahinkoa erilaisilla verkkohyökkäyksillä voi saada aikaan. 

Ja kas! Pressihuoneessa tapasin Kirsin Book Club - blogin Airin, joka kysyi olenko nähnyt kutsun bloggareiden kokootumiseen. En ollut, enkä oikeastaan olisi ehtinytkään mutta menin silti! 10 minuuttia aikaa ennen bussin lähtöä Messukeskuksesta, tokihan siinä ajassa ehtii kietaista lasillisen kuohuvaa - etenkin kun sen sai lantrattua ananasmehulla :D Pikaisesti ehdittiin vaihtaa kuulumisia tuttujen kanssa, ja saipa taas yksi blogi kasvot kun Nannan kirjakimaran Nanna oli mukana. 

Yksi kohokohta oli myös, kun ennen bloggaajien kokoontumisajoa törmäsimme Kulttuuri kukoistaa - blogin Arjan kanssa Seppo Puttoseen. Kävimme mielenkiintoista keskustelua Ylen ja kirjablogien yhteisestä Suomi100 - proggiksesta. Oli vähän noloa sanoa, että en pitänyt ollenkaan ensimmäisestä postattavakseni arvotusta kirjasta, Ruusulaaksosta. Sain vahvistuksen sille mitä jo arvelinkin, Utrio haluttiin listalle mukaan mutta häneltä löytyi tasan yksi kirja joka sopi projektin kriteereihin eli sijoittui kirjoitusaikaansa. Onneksi toinen kirja on riemukasta luettavaa, siitä postaus tulossa marraskuun lopulla :) 

Mitä messuista jäi käteen? Harmitus siitä, että ehdin olla paikalla niin vähän aikaa. Totesin jo, että ensi vuonna varaan hotellihuoneen ja olen mukana perjantai-illasta sunnuntai-iltaan :D Väsyneet jalat, tietenkin. Tarkoitus oli ottaa mukaan sisätossut mutta kas kummaa että unohdin ottaa ne mukaan perjantaina töistä lähtiessä. Kiire - sekä Messukeskukseen että bussille. Messukeskuksesta bussi meni Kauppatorille, ja kun en tiennyt että se ei menekään linja-autoaseman ohi niin sain mennä puolijuoksua - mutta ehdin. Olin aseman takareunalla 19 yli kun lähtöaika oli 20 yli, eli ehdin jopa istua alas ennen kuin bussi lähti :) Loistava fiilis koko messualueella ja paljon kiinnostavaa ohjelmaa. Yksi hieno oli myös se tekstiluola jonka nimeä en tietenkään muista (oliko se Tekstiretriitti?). Mutta kuitenkin, paikka jossa kirjailijat lukivat omia tekstejään vartin kerrallaan. Yksi kirkas lamppu nojatuolin vieressä, muuten punasävyinen hämy. Ihana hiljainen ja rauhallinen paikka, messuhälinän jäädessä kauaksi taustalle. Vähän vahingossa löysin sinne, satuin hetkenä jolloin Eino Santanen luki runojaan. Kuvaa en saanut johtuen kännykän huonosta kamerasta, joka ei ollenkaan ymmärrä miten toimitaan muualla kuin loisteputkivalojen alla. Tällainen paikka myös tulevina vuosina, jos saa esittää toivomuksen! 


torstai 5. lokakuuta 2017

Virpi Hämeen-Anttila: Koston kukat

Virpi Hämeen-Anttila: Koston kukat
Otava 2017
351 s.









Karl Axel Björkin tutkimukset ovat edenneet jo neljänteen kirjaan. Tällä kertaa hän osuu rikoksen tapahtumapaikalle ja tulee välittömästi osalliseksi suljetun huoneen mysteeristä. Rauhallinen oopperailta muuttuu tragediaksi, kun laulajatähti Emelie Edberg löytyy kuolleena. Katsomossa sattuu olemaan lääkäri, joka havaitsee hyvin pian että kyseessä on henkirikos. 

Björkillä ja poliisilla on kova työ selvittää tapahtumien kulku. Suljetun huoneen mysteeri kun on talon kokoinen - yleisöä ja siten potentiaalisia murhaajia on runsain mitoin. Eikä voida poissulkea sitä, että syyllinen on joku talon henkilökunnasta. Entäpä kun Edberg olikin saanut roolin vain viikkoa aikaisemmin, alkuperäinen tähti kun perui. Oliko murhaajan tähtäimessä Edberg vai rooliin toivottu Irma Tervani? 

Rossi otti hänen sanansa kuitenkin todesta. - Niinkö? Onko se vielä näyttämöllä?
- On, ja ooppera loppuu viiden minuutin päästä. Pelkään hetkeä, jolloin taputus alkaa ja esiintyjät hajaantuvat. Metelin ja epäjärjestyksen takia pistoolin laukaus tai muu väkivallanteko voi taas jäädä huomaamatta.
- Olette oikeassa, sanoi Rossi. - Meidän täytyy päästä näyttämön sivuun katsomaan, ettei mitään tapahdu. Seuratkaa minua, minulla on avain. Toisessa lämpiössä on kaksi konstaapelia, sitä kautta ei kukaan pääse pakoon. 
Seinän läpi kumisi sama juhlava sävelmä, joka oli alkusoitossa liikuttanut Björkin kyyneliin. Se ja jännitys saivat hänen sydämensä pamppailemaan, varsinkin kun Rossi ei saanut heti ovea auki vaan joutui sovittelemaan avainta lukkoon usean kerran. Sitten ovi aukesi, ja he syöksyivät konttorin läpi käytävään, joka johti pukuhuoneisiin ja näyttämön sivulle. 

Jälleen kerran Hämeen-Anttila on kirjoittanut kiinnostavaa ja leppoisaa hyvän mielen tekstiä. 1920-luvun Helsinki avautuu lukijan silmien eteen hyvin aidon oloisena. Neidit ovat neitejä, ja kahvilassa juodaan suklaajuomaa. Hiukan huvitti kun luin postaustani sarjan ykkösosasta Yön sydän on jäätä; olisin voinut kirjoittaa melkeinpä täsmälleen samoin nyt ja vain vaihtaa kirjan nimen :) Björkin hahmo on mainio, vaikka nyt hänen sydämensä onkin hiukan kevyempi kuin aiemmin. Naisiakin pyörii ympärillä miltei riesaksi asti. Hauska juttu, jotenkin olen mieltänyt Björkin keski-ikäiseksi mutta tässä sanotaankin jossain kohtaa että hän on noin kolmekymppinen, pahoittelut etten muista tarkkaa ikää mutta kuitenkin huomattavasti nuorempi kuin miksi hänet olin ajatellut. Virkamiehen ura haittaa etsivänhommia, mutta sosiaalinen elämä on aiempaa vilkkaampaa. Tosin hänellä on nyt muitakin syitä käydä oopperassa kuin viedä nainen ulos. 

Koston kukat on kaikinpuolin onnistunut keitos - vai pitäisikö sanoa suklaajuoma? :) Ajankuvaus on viehättävää, ja tapahtumat riittävän jännittäviä. Jos jotain täytyy moittia, niin sitä että turkiskaupan ryöstön selvitys jäi vähän nopeaksi ja irralliseksi tapahtumaksi. Ei siitä silti mitään haittaa ollut. Jonkun makuun saattaa olla liikaa asiaa oopperaelämästä ja musiikista, mutta minulle se toimi. Nykyinen oopperatalo on tuttu paikka, mutta olen käynyt myös entisessä paikassa nykyisen Aleksanterin teatterin talossa.

Kirja on luettu myös blogeissa Kirjan pauloissa, Sivumerkkejä ja Illuusioita

Helmet-lukuhaasteesta saadaan täytettyä kohta "kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt".